Täydellisyyden tavoittelusta tekemiseen

1. Milloin tekemisestä tuli suorittamista?

Olen aina ollut määrätietoinen haaveilija. Kun innostun jostakin, haluan lähteä viemään sitä eteenpäin ja nähdä, mihin asti voin päästä. Minulla on paljon tavoitteita, ideoita ja kiinnostuksen kohteita, ja haluan hyödyntää mahdollisuuteni mahdollisimman hyvin. Olen tottunut ajattelemaan, että ahkeruudella ja määrätietoisella tekemisellä pääsee pitkälle. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut pohtia, milloin tavoitteellisuudesta tulee suorittamista ja missä vaiheessa halu tehdä asiat hyvin alkaa kääntyä itseään vastaan.

Olen huomannut, että täydellisyyden tavoittelu vaikuttaa tapaani toimia monella tavalla. Haluan onnistua, tehdä asiat huolellisesti ja löytää ratkaisuja, jotka todella toimivat. Samalla saatan asettaa itselleni odotuksia, joita on vaikea täyttää. Jos jokin asia voisi vielä olla parempi, minun on vaikea todeta sen olevan valmis. Jos en ole vielä saavuttanut jotakin tavoitetta, saatan kokea, etten ole tehnyt tarpeeksi.

Erityisesti yrittäjyys ja oman liikeidean löytäminen ovat saaneet minut pohtimaan tätä. Haluaisin löytää idean, jolla olisi todellista potentiaalia ja jonka ympärille voisin rakentaa jotakin omaa. Huomaan kuitenkin, että halu löytää oikea idea on välillä muuttunut jatkuvaksi ajatustyöksi, josta en osaa irrottautua edes levätessäni.

Jare Henrik Tiihosen ja Oskari Saaren teos JHT – Missio vai mielenrauha käsittelee menestyksen tavoittelun ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Kirja on saanut minut pohtimaan, mitä tavoitteellisuus minulle merkitsee ja millä hinnalla haluan tavoitteitani saavuttaa (Tiihonen & Saari, 2025). Myös Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan tarjoaa näkökulman siihen, mihin suuntaan haluan käyttää aikaani ja energiaani (Manson, 2020).

2. Mitä täydellisyyden tavoittelu minulle tarkoittaa?

Minulle täydellisyyden tavoittelu ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla virheetöntä. Enemminkin se tarkoittaa tunnetta siitä, että voisin aina tehdä vielä vähän paremmin. Työ voisi olla viimeistellympi, idea toimivampi tai suunnitelma selkeämpi. Vaikka lopputulos olisi jo hyvä, löydän helposti jotakin, mitä voisi vielä kehittää.

Tämä näkyy erityisesti asioissa, joissa pääsen hyödyntämään luovuuttani ja omaa osaamistani. Esimerkiksi visuaalisten materiaalien ja markkinoinnin tekemisessä saatan jäädä hiomaan yksityiskohtia, vaikka kokonaisuus olisi jo toimiva. Haluan, että lopputulos vastaa omaa näkemystäni, mutta samalla vaarana on, että käytän aikaa sellaisiin asioihin, joiden merkitys lopputuloksen kannalta on lopulta pieni.

Olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan pelkään silloin, kun minun on vaikea hyväksyä keskeneräistä työtä. Pelkäänkö epäonnistumista, muiden arvostelua vai sitä, ettei lopputulos vastaa omia odotuksiani? Ehkä taustalla on myös ajatus siitä, että onnistuminen kertoo jotakin minusta ihmisenä. Kun onnistun, voin olla tyytyväinen itseeni, mutta epäonnistuessani minun voi olla vaikeampi suhtautua itseeni yhtä armollisesti.

Tämä on ristiriitaista, sillä tiedän järjellä, ettei yksittäinen suoritus määritä arvoani ihmisenä. Silti huomaan toisinaan arvioivani itseäni sen perusteella, mitä olen saanut aikaan tai kuinka pitkällä olen tavoitteissani.

Täydellisyyden tavoittelussa haastavinta on se, ettei rajaa tunnu tulevan vastaan. Aina löytyy jotakin kehitettävää. Vaikka työ olisi jo valmis, käytän sitäkin enemmän aikaa ajatustyöhön. Mitä olisi pitänyt tehdä paremmin? 

3. Missio vai mielenrauha?

Jare Henrik Tiihosen ja Oskari Saaren kirjassa JHT – Missio vai mielenrauha minua kosketti erityisesti kunnianhimon ja sisäisen tasapainon välinen ristiriita. Kirjasta olen jäänyt erityisesti miettimään kysymystä: ”Täytyykö minun aina tavoitella seuraavaa tasoa, vai voisinko joskus todeta nykyisen olevan tarpeeksi?” (Tiihonen & Saari, 2025).

Kysymys tuntuu henkilökohtaiselta, koska tunnistan itsessäni jatkuvan halun kehittyä ja päästä eteenpäin. Kun saavutan jonkin tavoitteen, katseeni siirtyy helposti seuraavaan. Saavutuksesta ei välttämättä ehdi nauttia, koska mielessä on jo se, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Tavoitteet ja niiden saavuttaminen on vain välisteppi, mitä on vaikea osata arvostaa.

En kuitenkaan halua luopua kunnianhimostani. Se on osa minua ja saa minut tarttumaan mahdollisuuksiin, oppimaan uutta ja tavoittelemaan asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Haasteena on enemminkin se, miten voisin säilyttää tämän piirteen itsessäni ilman, että jatkuva eteneminen muuttuu pakonomaiseksi.

Olen huomannut, että minun on vaikea antaa itselleni lupaa olla tyytyväinen nykyhetkeen silloin, kun tiedän, että voisin vielä tehdä enemmän. Saatan ajatella, että voisin käyttää aikani tehokkaammin tai olla jo pidemmällä jossakin tavoitteessani. Tällöin tyytyväisyys tuntuu melkein pysähtymiseltä.

Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa tätä ajattelua viime aikoina. Mielenrauha ei välttämättä tarkoita tavoitteista luopumista tai tyytymistä vähempään. Se voi tarkoittaa sitä, että pystyn työskentelemään tavoitteideni eteen ilman, että jatkuvasti arvioin omaa riittävyyttäni. Voin haluta saavuttaa paljon ja silti hyväksyä sen, että kaikkea ei tarvitse ratkaista heti.

Mark Manson käsittelee kirjassaan myös sitä, miten tärkeää on valita, mihin asioihin käyttää huomionsa ja voimavaransa. Hänen näkökulmansa on saanut minut pohtimaan, kuinka paljon energiaa käytän asioihin, joita en pysty täysin hallitsemaan, kuten tulevaisuuden varmistamiseen tai epäonnistumisen mahdollisuuden poistamiseen (Manson, 2020).

Ehkä minun ei tarvitse valita mission ja mielenrauhan välillä. Voin tavoitella suuria asioita ja samalla opetella hyväksymään epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja sitä, ettei jokainen päivä vie minua näkyvästi eteenpäin. Haluan löytää tavan tehdä asioita kunnianhimoisesti mutta niin, ettei oma hyvinvointini jää jatkuvasti tavoitteideni varjoon.

4. Tikittävä aikapommi

Minulle aika ei tarkoita ainoastaan kalenteriin merkittyjä menoja tai käytettyjä tunteja. Se on tunne siitä, että minun pitäisi ehtiä saavuttaa jotakin ennen kuin on liian myöhäistä. Päässäni tikittää jatkuvasti kello, joka muistuttaa minua siitä, että minun pitäisi keksiä täydellinen ja toimiva liikeidea.

Haluaisin löytää jotakin omaa, rakentaa siitä menestyvän liiketoiminnan ja päästä viemään ajatuksiani käytäntöön. En kuitenkaan halua keksiä mitä tahansa ideaa, vaan sellaisen, jossa olisi oikeasti potentiaalia ja johon voisin sitoutua. Haluan löytää mahdollisuuden, joka tuntuu omalta ja jolla olisi mahdollisuus kasvaa joksikin merkittäväksi.

Tämä ajatus kulkee mukanani myös silloin, kun en varsinaisesti tee töitä asian eteen. Saatan pohtia erilaisia liikeideoita, liiketoimintamalleja ja tulevaisuuden mahdollisuuksia samalla, kun minun pitäisi levätä tai keskittyä johonkin aivan muuhun. Lepääminen ei aina tunnu täysin ansaitulta, koska mielessäni on edelleen jotain ratkaisematta. Ikään kuin minun pitäisi ensin löytää se oikea idea, jotta voisin antaa itselleni luvan rauhoittua.

En ole perfektionisti, mutta mitä täydellisyyden tavoitteluun tulee, se näkyy elämässäni vain ura-ajatteluna. En etsi ainoastaan toimivaa liikeideaa, vaan haluaisin löytää idean, jonka kohdalla voisin olla varma siitä, että se on oikea. Haluan välttää tilanteen, jossa käyttäisin aikaa ja energiaa johonkin, joka ei lopulta toimikaan. Samalla huomaan, että haluni välttää väärän valinnan saattaa vaikeuttaa itse valinnan tekemistä.

Mansonin (2020) ajatukset ovat saaneet minut tarkastelemaan sitä, kuinka paljon yritän hallita asioita, joihin liittyy väistämättä epävarmuutta. Yrittäjyydessä ei voi tietää etukäteen, mikä idea toimii ja mikä ei. Vaikka suunnittelisin kuinka huolellisesti, vasta käytännön kokeilut ja asiakkaiden todelliset tarpeet voivat osoittaa, onko idealla potentiaalia.

Tämä tarkoittaa, että minun pitäisi uskaltaa siirtyä ajattelusta tekemiseen. Sen sijaan, että yrittäisin löytää heti täydellisen liikeidean, voisin testata pienempiä ajatuksia, keskustella potentiaalisten asiakkaiden kanssa ja selvittää, millaisille tuotteille tai palveluille on oikeasti kysyntää. Minun ei tarvitse päättää koko tulevaisuuttani yhden idean perusteella.

Ehkä haastavinta on kuitenkin hyväksyä, että minulla ei vielä ole vastausta. Minun on opeteltava sietämään tunnetta siitä, että jotakin tärkeää on kesken. Lepääminen ei tarkoita sitä, että luopuisin tavoitteistani tai jäisin jälkeen. Se voi antaa minulle tilaa ajatella selkeämmin ja nähdä mahdollisuuksia, joita jatkuvan kiireen keskellä en huomaa.

Ehkä minun ei tarvitse saada kelloa pysähtymään keksimällä täydellistä ideaa. Minun täytyy ennemmin oppia elämään sen epävarmuuden kanssa, ettei ideaa ole vielä löytynyt. Voin edistää unelmiani ilman, että jokainen päivä tuntuu määräajalta, johon mennessä minun pitäisi olla keksinyt tulevaisuuteni.

5. Cafe Seila-vastuu ja tekemisen todellisuus

Cafe Seilassa työskentely ja osakkuus tarjosivat minulle konkreettisen mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani vastuuseen, tavoitteisiin ja tekemiseen. Kun toimintaan liittyy muutakin kuin yksittäisten työtehtävien suorittaminen, oma tekeminen alkaa näyttäytyä eri tavalla. On huomioitava kokonaisuutta, tehtävä päätöksiä ja kannettava vastuuta myös sellaisista asioista, joihin ei voi täysin valmistautua etukäteen.

Vastuuni liittyivät esimerkiksi tilausten tekemiseen, varaston hallintaan, markkinointiin ja päivittäisen toiminnan sujuvuuteen. Kun vastasin markkinoinnista, halusin luonnollisesti tehdä siitä onnistunutta ja yrityksen näköistä. Samalla opin, ettei käytännön työssä voi jäädä odottamaan täydellistä ideaa tai ihanteellisia olosuhteita. Asiakkaat tulevat paikalle tiettynä päivänä, tuotteet on tilattava ajoissa ja markkinoinnin on tavoitettava ihmiset silloin, kun sillä on merkitystä.

Yrittäjämäisessä toiminnassa kehitettävää löytyy lähes aina. Markkinointia voisi tehdä enemmän, toimintaa voisi tehostaa ja asiakaskokemusta voisi parantaa. Jos kaikkeen suhtautuu yhtä suurella vaatimustasolla, tekemisestä voi tulla raskasta ja päätöksenteko huomattavasti hidastua. 

Tämä on tärkeä oppi myös uusien liikeideoiden kehittämisessä. Voin käyttää paljon aikaa suunnitteluun ja erilaisten vaihtoehtojen arvioimiseen, mutta lopulta minun on uskallettava kokeilla jotakin käytännössä. Vasta tekeminen antaa mahdollisuuden oppia, saada palautetta ja kehittää ajatusta eteenpäin.

6. Täydellisyyden tavoittelusta tekemiseen

Täydellisyyden tavoittelusta irti pääseminen ei tarkoita minulle sitä, että lakkaisin välittämästä työn laadusta tai luopuisin tavoitteistani. Haluan edelleen tehdä asiat hyvin, kehittyä ja rakentaa itselleni mielekästä tulevaisuutta. Haluan kuitenkin muuttaa tapaa, jolla suhtaudun tekemiseen.

Minun täytyy opetella hyväksymään keskeneräisyys ja ymmärtää, ettei jokainen epäonnistunut kokeilu tarkoita väärää suuntaa. Virhe voi ihan vain kertoa siitä, mitä kannattaa tehdä seuraavalla kerralla toisin. Keskeneräinen idea voi kehittyä toimivaksi ratkaisuksi, jos uskallan testata sitä ja ottaa vastaan palautetta.

Käytännössä haluan opetella asettamaan tekemiselleni selkeämpiä rajoja. Voin esimerkiksi päättää, kuinka paljon aikaa käytän idean arviointiin ennen kuin testaan sitä käytännössä. Voin määritellä, millainen lopputulos riittää tiettyyn tehtävään, ja opetella lopettamaan silloin, kun tavoite on saavutettu. Haluan myös antaa itselleni luvan levätä ilman, että minun täytyy ensin ratkaista kaikki keskeneräiset asiat.

Mansonin (2020) kirjan näkökulmasta voin pohtia, mihin asioihin haluan oikeasti sitoutua ja mitä olen valmis hyväksymään niiden saavuttamiseksi. Jos haluan yrittäjäksi, minun täytyy hyväksyä myös epävarmuus, virheet ja se, ettei jokainen idea toimi. Jos haluan elää tavoitteellisesti, minun täytyy hyväksyä myös se, ettei jokainen hetki voi olla tuottava.

Lopulta täydellisyyden tavoittelusta tekemiseen siirtyminen tarkoittaa minulle luottamuksen rakentamista itseeni. Luottamusta siihen, että pystyn ratkaisemaan ongelmia matkan varrella, selviydyn epäonnistumisista ja osaan kehittyä ilman jatkuvaa itseni arvostelua.

En halua luopua unelmoinnista tai tavoitteistani. Haluan oppia nauttimaan enemmän myös matkasta, joka vie minua niitä kohti. Ehkä minun ei tarvitse löytää täydellistä liikeideaa ennen kuin voin aloittaa, eikä minun tarvitse saavuttaa seuraavaa tasoa ennen kuin voin olla tyytyväinen itseeni.

Ehkä suurin muutos ei olekaan se, että opin tekemään kaiken paremmin, vaan se, että opin tekemään ilman jatkuvaa tarvetta todistaa itselleni olevani tarpeeksi hyvä. Voin olla kunnianhimoinen ja keskeneräinen samaan aikaan. Voin tavoitella menestystä ja silti antaa itselleni luvan levätä.