Reflektoiva Teksti Q3/25

Ujous Dialogissa

Johdanto

Olen huomannut, että olen dialogitilanteissa todella hiljainen. Toki en muutenkaan ole mikään puhuvin persoona, mutta pajoissa olen jostain syystä suorastaan ujo. Vaikka tykkäänkin olla enemmän kuuntelijaroolissa, olen jo hetken pohtinut miksi en saa suutani auki tilassa, missä ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Tässä kirjoitelmassa pohdin juuri tätä, ja taklaan ongelmaa Kai Alhasen Dialogikirjan avulla.

Sisäinen ääni ja epävarmuus

Usein kun istun dialogiringissä, tunnen oloni yhtä aikaa kiinnostuneeksi mutta myös jännittyneeksi. Kuuntelen tarkasti, mitä muut sanovat, ja huomaan usein ajattelevani: “tuohon minulla voisi olla lisättävää” – mutta en kuitenkaan sano sitä ääneen. Hetki menee ohi, keskustelu etenee, ja oma ajatukseni jää vain mieleen pyörimään. Usein en myöskään uskalla palata aiheeseen, josta minulla oli alkuperäinen ajatus. Vaikka tiedän, ettei dialogissa ole tarkoitus “pärjätä” tai olla oikeassa, on sisälläni silti pieni ääni: “entä jos sanon jotain typerää?” Pelkään, että minulle heitetään jokin vaikea vastalause mihin en osaa vastata, joka saa minut tuntumaan taas tyhmältä vaikkei sellaista tilannetta dialogissa voi oikeastaan edes olla.

Yhteisen ajattelun idea

Kirjassa kerrotaan, että dialogin tarkoitus ei ole löytää yhtä oikeaa vastausta, vaan tutkia yhdessä ja oppia (Alhanen 2024, 21:50). Tämä ajatus tuntuu vapauttavalta, mutta samalla haastavalta. Olen tottunut ajattelemaan, että keskusteluun osallistuminen tarkoittaa jonkinlaista suorittamista – että minulla täytyy olla jotain merkittävää sanottavaa, jotta puheenvuoroni olisi arvokas. Alhasen mukaan dialogissa tärkeintä on kuitenkin yhteinen ajattelu, ei yksittäisten ihmisten puheenvuorot. Jos hyväksyn tämän ajatuksen, huomaan, että osallistumisen ei tarvitse olla suurta tai äänekästä – se voi olla myös pieni huomio, kysymys tai hiljainen oivallus, joka syntyy kuuntelemisesta. Ja oikeastaan, lähiaikoina kun olen ajatellutkin enemmän tällä tavoin, olen uskaltanut pienin askelin astua ulos omasta lukostani.

Silti kylläkin huomaan, ettei ujouteni katoa pelkästään järkeilemällä. Se on kehollinen tunne – pieni jännitys rinnassa, joka tekee puhumisesta vaikeaa. En usko, että kyse on vain ujoudesta sinänsä, vaan myös siitä, miten tulkitsen oman hiljaisuuteni. Joskus ajattelen, että muut pitävät sitä välinpitämättömyytenä, vaikka todellisuudessa olen usein syvästi mukana keskustelussa. Tämä ristiriita on ehkä yksi syy siihen, miksi haluan oppia puhumaan enemmän: jotta hiljaisuuteni ei jäisi väärin ymmärretyksi.

Turvallinen tila ja fasilitaattorin rooli

Alhanen kertoo dialogin tarvitsevan turvallisen tilan (Alhanen 2024). Hän kertoo, että dialogin fasilitaattorin tehtävä on kutsua mukaan myös ne, jotka eivät heti löydä ääntään ja että tasavertaisuus on dialogin edellytys. Tämä ajatus sai minut pohtimaan, etten välttämättä ole yksin hiljaisuuden kanssa – ehkä moni muukin kokee samoin, mutta ei vain sano sitä ääneen. Olen ollut pajoissa, joissa keskustelu jää helposti muutaman aktiivisen henkilön varaan. He eivät tee sitä pahantahtoisesti, mutta heidän luontainen rohkeutensa luo rytmin, joka saattaa sulkea toiset ulos. Kun fasilitaattori kuitenkin pysähtyy ja kysyy hiljaisemmilta, mitä ajatuksia heille on herännyt, ilmapiiri muuttuu heti pehmeämmäksi. Siinä hetkessä hiljaisuudesta tulee lupa puhua, eikä este.

Keskeneräisyyden hyväksyminen

Olen huomannut, että suurin este minulle ei ole se, etten osaisi ilmaista ajatuksiani, vaan en luota siihen, että keskeneräinen puhe riittäisi. Haluan muotoilla lauseeni oikein, ennen kuin uskallan sanoa ne ääneen. Tämän takia jään aina ”kisassa” viimeiseksi enkä siten saa puhuttua asiaani. Mutta dialogissa täydellisyys ei ole tärkeää. Kirjassa toistuu ajatus, että dialogissa jokainen osallistuja on oppija, ei opettaja. Tällöin keskeneräisyys on jopa välttämätöntä – ilman sitä ei synny aitoa yhteistä oppimista. Kun ymmärsin tämän asian pieni aika sitten, huomasin ettei minun tarvitse yrittää olla “valmis”. Riittää, että uskallan olla mukana prosessissa, vaikka ajatukseni olisivatkin vasta muotoutumassa.

Hiljaisuuden arvo ja kuuntelemisen taito

Toinen Alhasen nostama ajatus mikä jäi pyörimään päähäni, on hiljaisuuden arvo. Hän kirjoittaa, että dialogissa on olennaista oppia myös kuuntelemaan – ei vain toisia, vaan myös itseään (Alhanen 2024). Hiljaisuus ei siis ole pelkkää puhumattomuutta, vaan osa kuuntelemisen taitoa. Tämä on minulle tärkeä ajatus, koska olen aina tuntenut olevani enemmän kuuntelija kuin puhuja. Mutta ehkä se ei olekaan heikkous. Ehkä kuuntelemiseni on juuri se, mitä dialogi tarvitsee. Toisaalta Alhanen myös muistuttaa, että hiljaisuus voi muuttua esteeksi, jos sitä ei jaa muiden kanssa. Kuuntelu saa merkityksen vasta kun sen tuloksena syntyy jotain yhteistä (Alhanen 2024). Myös Opintokeskus Siviksen Dialogia kaikille- käsikirjassa kerrotaan, että hiljaisuus ei ole vihollinen, vaan se voi olla tärkeä hetki tarkkailla ja omaksua ympärillä olevia asioita. (Opintokeskus Sivis, 2024, s.33)

Käytännössä olen pikkuhiljaa alkanut harjoitella pieniä tapoja rikkoa omaa hiljaisuuttani. Yksi keino on se, että heitän pieniä haastoja ja kysymyksiä muille. Ne voivat olla niinkin pieniä kuin esimerkiksi “mitä tarkoitat tuolla?” tai pieni huomio, kuten “tunnistan tuon myös omassa arjessani”. Tärkeintä on se, että annan ääneni kuulua edes hetken verran. Olen huomannut, että on helpompaa aloittaa rakentamalla toisen ajatuksen päälle kuin tuoda täysin oma näkökulma. Näin minun ei tarvitse “aloittaa keskustelua”, vaan voin olla osa sen virtaa. Se tuntuu turvallisemmalta, mutta samalla aidolta. Tämä tuntuu minusta hyvältä tavalta osallistua dialogiin, koska voin tällaisin tavoin osoittaa olevani läsnä hetkessä, mikä on hyvän dialogin edellytys.

Ujouden lahja

Yksi iso oivallukseni on ollut se, että hiljaisuuden ja ujouden takana on usein halu tehdä asiat hyvin. Haluan, että sanani ovat hyödyllisiä, enkä halua viedä tilaa turhaan. Mutta dialogissa kyse ei ole tilan viemisestä, vaan sen jakamisesta. Tämä ajatus on muuttanut suhtautumistani: kun puhun, en vie muilta, vaan tuon oman koristeeni yhteiseen kakkuun. Samalla olen alkanut ymmärtää, että ujous ja herkkyys voivat olla myös lahjoja. Ne tekevät minusta kuuntelevan, empaattisen ja varovaisen — ominaisuuksia, joita dialogi tarvitsee.

Lopulta olen hyväksynyt sen, että hiljaisuus on ja tulee olemaan osa minua. Se ei välttämättä tarkoita, että olisin vähemmän osallistuva, vaan että osallistun eri tavalla. Voin olla rauhallinen havainnoija ja pohtija, mutta silti tärkeä osa keskustelua. Haluan kuitenkin kasvaa siihen suuntaan, että uskallan antaa hiljaisuudestani myös äänen – ettei se jäisi vain sisäiseksi prosessiksi, vaan saisi tulla osaksi yhteistä ajattelua. Se vaatii harjoittelua, mutta se on harjoittelua, joka kannattaa.

Alhanen muistuttaa, että dialogi on oppimisen muoto – se ei ole vain viestintää, vaan yhdessä ajattelemista (Alhanen 2024). Kun ajattelen tätä, ymmärrän, että myös hiljainen voi ajatella yhdessä, kunhan uskaltaa avata edes pienen ikkunan omaan sisäiseen maailmaansa. Dialogi ei pyydä minua muuttumaan toisenlaiseksi ihmiseksi, vaan löytämään oman tapani olla läsnä.

Hiljaisuus voi olla lahja, kun sen antaa kuulua. Ehkä suurin oppini onkin se, että minun ei tarvitse odottaa, kunnes olen varma. Riittää, että rohkenen aukeamaan.