Pohdintoja yrittäjyyden ristiaallokossa

Pohdintoja yrittäjyyden ristiaallokossa

Johdanto

Viimeiset vuodet olen ajatellut, että ainoa tapa menestyä on sokea usko omaan suuruuteen jo ennen kuin mitään on saavutettu. Ajattelin, että jos ei elä pilvilinnoissa ja aseta tavoitteita, jotka menevät katosta läpi, ei ole mahdollista menestyä millään mittarilla.

Tämä on johtanut suuriin kipuiluihin erityisesti viimeisen kahden vuoden Proakatemia-opintojeni aikana. Ylimielisyys ja suuri usko omaan tärkeyteen sekä erityisyyteen ovat olleet vahvasti läsnä, ja olen vasta viimeisen vuoden aikana havahtunut kyseenalaistamaan omia ajatusmalleja.

Ryan Holidayn Ego Is the Enemy oli kova isku naamaan. Ensimmäisen lukemissession aikana sain luettua esipuheen, jonka jälkeen teki mieli repiä kirja sivu sivulta palasiksi. Kaikki ajatukseni siitä, miten ”maksimoin” henkilökohtaisen menestykseni, oli kyseenalaistettu.

”Ego on epätervettä uskoa omaan tärkeyteen. Ylimielisyyttä. Itsekeskeistä kunnianhimoa.” (Holiday, 2016, s. 10). Totta vie, minulla on suuri ego. Totta vie, suurin vastustajani saattaakin löytyy peilistä.

Onko kunnianhimo vain harhaa vai välttämättömyys?

Peter Thielin ja Blake Mastersin (2014) mukaan yrittäjän on oltava ”delusional” riittävän pitkään muuttaakseen maailmaa. He vaativat yrittäjiä etsimään ”salaisuuksia” ja rakentamaan monopoleja, joissa kilpailua vältetään viimeiseen asti. Löytääkseen näitä salaisuuksia on uskallettava olla harhainen ja kulkea polulla, johon muut eivät usko. Thieliläinen visio vaatii siis uskoa johonkin, mitä ei vielä ole olemassa.

Jos haluaa saavuttaa jotain suurta, kunnianhimoinen asenne on välttämättömyys. Liiallisuudessaan se kuitenkin altistaa sokeudelle; se saa ottamaan kohtuuttomia riskejä ja luomaan harhakuvia omista kyvyistä.

Mutta jos tämä usko muuttuu itsetarkoitukselliseksi egon pönkittämiseksi, katoaako kyky nähdä todellisuus kokonaan? Thiel ja Masters (2014) varoittavat kilpailemasta liikaa muiden kanssa, mutta olen huomannut vertaavani itseäni vain minua menestyneempiin ihmisiin. Voiko ”loputon optimismi” edes säilyä, jos vertailukohtana on aina menestyneempi versio itsestä, joku muu kuin minä?

Olen käyttänyt kunnianhimoista egoa ja ajatusta tulevaisuuden menestyjänä pakokeinona epämukavista asioista. Se on ollut pelkuruutta, joka on puettu kunnianhimon kaapuun. Thieliläinen ”delusional”-asenne voi siis olla joko työkalu maailman muuttamiseen tai savuverho sille, ettei tarvitse kohdata yrittäjyyden vaikeita realiteetteja.

Vaikka Thielin peräänkuuluttama radikaali optimismi on polttoainetta, se muuttuu vaaralliseksi ilman vastavoimaa. Tässä kohdassa Ryan Holidayn moukari iskee peiliin.

Nöyryyden moukari

Holiday pakotti minut riisumaan egoni. Jos identiteettini on rakentunut epäterveelle kunnianhimolle, suorittamiselle itseisarvona sekä riittämättömyyden tunteen helpottamiseksi luodulle massiiviselle egolle, mitä minussa on enää jäljellä?

Olen tähän asti kuvitellut, että kaikki aika tulisi käyttää omaan kehittymiseen. Jos jokin asia ei hyödytä minua, en tee sitä. Holidayn maalauspohjastrategia kääntää asetelman: auta muita, raivaa heidän tieltään esteitä, ja autat samalla itseäsi (Holiday, 2016).

Tunnistan nyt, että egoni on monesti minulla esteenä: jos en voi olla heti paras, en halua edes aloittaa. Suorituskeskeisyyteni on kova kuori, joka suojaa sielua osumilta, mutta se on samalla suurin vihollinen, jos haluan koskaan saada mitään aikaiseksi. Jos en suostu olemaan nöyrä oppilas, en voi koskaan nähdä muiden todellista arvoa.

Holiday (2016) muistuttaa, että ego on vihollinen erityisesti silloin, kun asiat menevät hyvin tai kun ne menevät huonosti. Nöyryys pitää jalat maassa ja fokuksen päivittäisessä työssä. Se auttaa käsittelemään epäonnistumisia vähemmän henkilökohtaisina ja vähentää niihin liittyvää häpeää.

Haittana liiallisessa nöyryydessä kuitenkin on, että varovaisuus ja egon jatkuva tarkkailu voivat kahlita sitä tervettä itsevarmuutta, jota tarvitaan ihmisten johtamiseen ja suurten visionääristen harppausten ottamiseen. Nöyryys on kuitenkin lääke siihen sokeuteen, johon kunnianhimoinen ja harhainen luonteeni välillä lankeaa.

Mutta jos ego riisutaan pois, mitä jää jäljelle? Pelkkä suorittaminen tyhjiössä ei riitä, ja siksi on etsittävä vastausta sille, mikä tekee tekemisestä arvokasta silloinkin, kun ulkoiset palkinnot puuttuvat.

Merkityksellisyys suuruuden tilalla

Holiday sai minut miettimään asioita uusiksi, joten päädyin etsimään uutta suuntaa Frank Martelalta. Martela (2020, s. 96) toteaa, ettei elämän tarkoitusta löydetä etsimällä, vaan merkityksellisyys syntyy autonomiasta, kyvykkyydestä ja ennen kaikkea hyvän tekemisestä muille. Kun koemme, että elämällämme on merkitystä toisille ihmisille, tajuamme myös oman elämämme arvon. Tämä on teoreettinen vastine Holidayn maalauspohjastrategialle: molemmat siirtävät fokuksen pois omasta navasta siihen arvoon, jota voimme tuottaa muille.

Ajatus siitä, ettei minusta ehkä koskaan tule ”poikkeuksellista menestyjää”, on kauhistuttava, mutta samalla lohduttava. Myös Viktor Frankl (1946/2005) toteaa, ettei menestys voi olla päämäärä. Jos jahtaan suuruutta, jahtaan varjoani. Jos vertaan itseäni koko loppuelämäni menestyneempiin ihmisiin, pelaan peliä, jota en voi voittaa. Jos taas jahtaan merkityksellistä työtä ja muiden auttamista, menestys saattaa seurata perässä, tai olla seuraamatta.

Itseäni suurempi merkitys on se, joka antaa kunnianhimolleni kestävän pohjan. Nöyryys on se, joka saa minut säilyttämään siltani ehjinä. Ilman sitä sytytän ne itse palamaan.

Yhteenveto

Otan tästä reflektiosta matkaani uuden termin: strateginen nöyryys. Se on Thieliläistä rohkeutta nähdä maailma toisin, yhdistettynä Holidaylaiseen itsekuriin pysyä prosessissa ja Martelalaiseen ymmärrykseen siitä, että merkitys syntyy muille annetusta arvosta.

Pyrin siihen, etten enää kysyisi itseltäni jatkuvasti, miten maksimoin menestykseni, vaan mieluummin: miten voin olla hyödyllisin juuri nyt? Ehkä täten voin pelata peliä, joka minulla on mahdollista voittaa.

Jari Sarasvuo (2015, s. 14) kirjoittaa: ”Etsivä löytää, mutta eksynyt löytää enemmän. Seikkailu alkaa metsästä.” Olen ehkä eksyksissä omien tavoitteiden ja todellisuuden välissä, mutta juuri tässä metsässä, egon raunioilla, varsinainen kasvu toivon mukaan alkaa.