Pohdintaa tekoälystä, sen vipuvaikutuksesta sekä oppimisesta

Johdanto

Minulta kysytään välillä, miten jokin asia tehdään. Osaan tehdä sen, olen tehnyt sen kymmenen kertaa. Kun pitäisi selittää, miksi teen niin kuin teen, en osaa. Olen harvoin tehnyt sitä yksin, koska vieressä on aina ollut jatke, jolta kysyä.

Vuosi sitten tein paljon enemmän asioita itse, mitä tänäpäivänä. Hitaammin ja huonommin, mutta ymmärsin paremmin mitä tein, koska tekeminen oli hitaampaa. Nyt teen enemmän kuin koskaan ja ymmärrän ehkä vähemmän kuin koskaan. Enkä ole varma, onko se ongelma.

Myönnän rehellisesti, että tämänkin tekstin aihe löytyi, kun tekoäly haastatteli minua. Tekstin joudun kuitenkin kirjoittamaan suurimmaksi osaksi itse, koska koneen versio kuulosti liikaa koneelta, vaikka ajatukset olivatkin omia.

Kapellimestari

Päiväni menee nykyään suunnilleen näin: Claude tekee, minä tarkistan ja annan uudet ohjeet, Claude tekee, minä tarkistan. Välissä avaan toisen ikkunan ja aloitan saman jonkin toisen asian kanssa. Kaikki sovellukset, jotka pystyn, olen kytkenyt Claudeen, että se tietää kaiken mitä sen tarvitsee tietää.

Ennen esim. käsikirjoittaminen vaati hyperfokusta: ideoi, tee, tarkista, yksi asia kerrallaan. Nyt sparraillen, kone tekee raakatyön minun ajatusteni pohjalta ja minä hion.

Zenniuksen nettisivut tein alun perin liimaamalla yhteen Framerin valmiita templateja, koska en osannut käyttää koko ohjelmaa. Jos halusin jotain omaa, piti etsiä valmis komponentti, joka oli sinne päin. Nyt näytän kuvakaappauksen, selitän mitä haluan ja ohjaan. Zendeskissä rakensin ennen triggerit klikkailemalla käsin. Nyt kerron, mitä haluan, ja katson vierestä. Kun jokin onnistuu kerran, siitä tehdään skilli, jolla saman voi toistaa samalla blueprintillä niin monta kertaa kuin huvittaa, ja lopputuloksena ei välttämättä osaa edes selittää miten asia tehdään.

Jos joku kysyisi, mitä teen päivittäin työssäni, niin tiivistettynä: optimoin ja delegoin.

W. Brian Arthur (2010, s. 27) kirjoittaa, ettei teknologia kehity pelkästään yhdistelemällä olemassa olevaa. Se kehittyy myös vangitsemalla ja valjastamalla jatkuvasti uusia luonnonilmiöitä. Minä en ole valjastanut yhtään luonnonilmiötä. Olen valjastanut Clauden. Pienessä mittakaavassa teen kuitenkin samaa: otan olemassa olevaa teknologiaa, keksin sille käyttötarkoituksen ja kytken sen johonkin, mihin sitä ei alun perin tarkoitettu.

Generalisti

Keväällä kirjoitin, etten koe pelaavani aina omilla vahvuuksillani. Syksyllä taas kirjoitin, ettei minun ehkä tarvitsekaan yrittää mennä mihinkään lokeroon.

Olen generalisti, en spesialisti missään. Teen markkinointia, myyntiä, sisältöä, teknisiä asiakasratkaisuja sekä paljon muuta. Eli laidasta laitaan. Ennen se tarkoitti, että kaikki piti opetella itse, ja heikoin taito määräsi, mihin pystyin. Nyt tekoäly paikkaa ne kohdat, joissa en ole hyvä. Yhtäkkiä siitä, että osaa monta asiaa suht hyvin, tuleekin etu.

Laskin joskus, että yhdellä taidolla, jossa kuuluu 25 prosentin parhaaseen joukkoon, kuuluu 25 prosenttiin. Kahdella taidolla kuuluu 6,25 prosenttiin ja kolmella 1,56 prosenttiin. Matematiikka ei ole uutta. Uutta on se, että nyt ne taidot saa oikeasti toimimaan yhdessä.

David Epstein puolustaa kirjassaan Range juuri minunlaisiani generalisteja. Hänen mukaansa riittävän kapeissa maailmoissa ihmisellä ei ehkä ole enää kauaa paljon annettavaa, mutta avoimissa peleissä ja todellisen maailman ongelmissa on (Epstein, 2019, 58.50). Kirjan alussa hän kertoo shakkiturnauksesta, jossa sai käyttää apuna tietokoneita. Voiton vei kaksi amatööriä eikä yksikään suurmestari, koska amatöörit osasivat ohjata koneitaan paremmin (Epstein, 2019, 57.00). Luin tuon ja ajattelin, että tuohan olen minä. En ole suurmestari missään, mutta olen aika hyvä pitämään homman kasassa ja ohjaamaan konetta.

Epstein (2019) neuvoo myös etsimään vaikeaan ongelmaan analogioita eri alojen välistä. Minulla ei ole tähän hienoa esimerkkiä. Tunnen vain, että kun teen päivän aikana viiden eri ammatin hommia, niiden väliltä valuu jotain toiseen. En aina tiedä mistä, mutta se valuu.

Jatkovarsi vai kainalosauva

Huomaan olevani tosi riippuvainen tekoälystä. Pystyn tuottamaan ideoita ja raakamateriaalia, mutta viimeistellyn sisällön tekeminen ilman konetta on vaikeaa. Ja ennenkaikkea hidasta. Ainakin verrattuan tekoälyn kanssa tehtyyn.

Silti haluan ulkoistaa kaiken toisteisen, mitä vain pystyn. Se antaa lisää aikaa ja mahdollistaa sen, että pystyn pitämään useampaa asiaa hallinnassa. Uskon, että tekoäly on tullut jäädäkseen, joten miksi opettelisin sellaista, minkä kone muistaa puolestani?

Tähän minulla kuitenkin on pari ristiriitaista ajatusta.

Ensimmäinen on, että ei tarvitsekaan opetella. Tiedän, mitä kysymyksiä pitää kysyä, ja se riittää.

Toinen on kinkkisempi. Jotta osaisi kysyä hyviä kysymyksiä, pitää ymmärtää asia itse syvemmin. Epstein kirjoittaa Rangessa, että oppiminen vaatii kamppailua (Epstein, 2019). Asiat jäävät päähän vasta, kun niiden kanssa on joutunut vääntämään. Missä välissä minun kamppailuni tapahtuu, kun kone vääntää puolestani?

En tiedä. Ainoa asia, jonka opin varmasti joka päivä, on se, mihin tekoäly pystyy. Onko se osaamista vai vain hyvin ajan tasalla pysyvää riippuvuutta, en osaa vielä sanoa.

Ihan hyvä on liian nopeaa

Nopeudella on hintansa. Kun oletus on, että kaikki valmistuu heti, hitaalle ajattelulle ei jää tilaa, vaikka osa ongelmista vaatii juuri sitä.

Viimeksi ajattelin oikeasti hitaasti, kun ideoimme Draivin yhteisprojektia. Tuntui, että olin aivan liekeissä. Ideoita pallotellessa ahaa-elämyksiä tuli toinen toisensa perään, ja se tunne oli tosi siisti ja raikas. Yhtään konetta ei ollut mukana, pelkkiä ihmisiä.

Samaa hitautta haen esim. maalaamisesta. Maali ei kuivu yhtään nopeammin, vaikka kuinka optimoisi. Tai no, periaatteessa kuivuu, mutta en keksinyt parempaa vertauskuvaa.

Epstein (2019, 3.54.18) kirjoittaa: ”Evaluating an array of options before letting intuition reign is a trick for a wicked world.” Tekoälyltä saa ensimmäisen vaihtoehdon nopeasti, ja se on yleensä ihan hyvä. Ihan hyvä syntyy niin nopeasti, ettei jaksa enää etsiä parempaa. Täytyy kuitenkin ponnistella, jotta jaksaa käyttää etenkin tärkeiden asioiden ratkaisuun vähän enemmän aikaa.

Lopuksi

Rick Rubin (2023, s. 17) kirjoittaa: ”Art is a circulation of energetic ideas. What makes them appear new is that they’re combining differently each time they come back.” Olen aina ollut yhdistelijä. Lapsena rakensin löytämistäni tavaroista jotain, ja lopputulos oli harvoin se, mitä suunnittelin. Ehkä tekoäly on minulle vain uusi työkalu samaan vanhaan tarpeeseen luoda ja yhdistellä. Kunhan muistan välillä myös ajatella itse.