Työelämässä kiirettä pidetään usein positiivisena asiana. Kiireinen työntekijä nähdään helposti tehokkaana, sitoutuneena ja tärkeänä. Myös minä olen pitkään ajatellut näin. Asiakaspalvelussa, tapahtumissa ja projekteissa työskennellessäni olen huomannut saavani energiaa vauhdikkaista tilanteista. Erityisesti tapahtumatyössä ja festareilla nautin siitä, että ympärillä tapahtuu paljon ja työ vaatii nopeaa reagointia. Tällaisissa tilanteissa koen usein olevani parhaimmillani.
Pitkään ajattelin tämän tarkoittavan sitä, että kiire sopii minulle. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut pohtia asiaa tarkemmin. Olen huomannut, että kiire ei ole minulle ongelma. Ongelma on vasta silloin, kun kiireestä tulee pysyvä olotila.
Tämä oivallus syntyi vähitellen omien kokemusten kautta. Festariviikonlopun tai kiireisen tapahtumajakson jälkeen olen yleensä samaan aikaan tyytyväinen, onnellinen, väsynyt ja hieman tyhjä. Nautin intensiivisestä työskentelystä ja saan siitä paljon energiaa, mutta sen jälkeen tarvitsen myös vastapainoa. Huomaan kaipaavani hiljaisuutta, rauhaa ja aikaa olla yksin. Sama ilmiö toistuu usein myös matkojen tai juhlien jälkeen. Vaikka nautin ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista, tarvitsen niiden jälkeen aikaa palautua.
Oma kokemukseni sai minut pohtimaan laajempaa työelämän ilmiötä. Miksi kiirettä arvostetaan niin paljon? Miksi kiireinen ihminen vaikuttaa usein ahkerammalta kuin ihminen, joka tekee työnsä rauhallisesti ja tehokkaasti?
WayUpin artikkelissa kiirettä kuvataan työelämän uudeksi statussymboliksi (Marjut, 2023). Ajatus tuntui tutulta. Kiireestä puhutaan usein lähes ylpeydenaiheena. Kun ihmiseltä kysytään kuulumisia, vastaus on usein ”ihan hyvää, mutta hirveä kiire”. Kiireisyys voi viestiä siitä, että ihminen on kysytty, tärkeä ja tarpeellinen. Samalla se voi toimia eräänlaisena todisteena omasta ahkeruudesta.
Uskon, että yksi syy kiireen arvostukselle liittyy näkyvyyteen. Kiire on helposti havaittavaa. Jos työntekijä juoksee kokouksesta toiseen, vastaa jatkuvasti viesteihin ja tekee useita asioita samanaikaisesti, hänen panoksensa näyttää ulospäin suurelta. Sen sijaan keskittynyt ajattelutyö, suunnittelu tai rauhallinen ongelmanratkaisu eivät välttämättä näytä kiireiseltä, vaikka ne olisivat työn kannalta erittäin arvokkaita. Tämän vuoksi kiire voidaan helposti sekoittaa tuottavuuteen.
Myös sosiaalinen media vahvistaa tätä ilmiötä. Sosiaalisessa mediassa ihmiset jakavat jatkuvasti uusia projekteja, saavutuksia ja tavoitteita. Harvemmin näkyville päätyvät hetket, jolloin ihminen palautuu, lepää tai pysähtyy ajattelemaan. Elävä työelämä -sivuston mukaan kiireestä on tullut jopa eräänlainen megatrendi, jota harva myöntää tavoittelevansa, mutta jota monet ylläpitävät omilla valinnoillaan (Nyman, 2025). Tunnistan tämän myös omasta elämästäni. Olen huomannut kokevani syyllisyyttä silloin, kun minulla ei ole kiire. Jos kalenterissani on tyhjää tai vietän muutaman päivän tekemättä mitään erityistä, huomaan joskus pohtivani, näyttäydynkö muiden silmissä laiskana tai saamattomana.
Samalla tiedän kokemuksesta, ettei tämä ajattelutapa ole täysin järkevä. Nautin esimerkiksi siitä, että saan välillä olla täysin rauhassa ilman jatkuvaa tekemistä. Kolme päivää ilman erityisiä velvollisuuksia ei tunnu minusta ongelmalta vaan palauttavalta. Silti yhteiskunnassa tuntuu olevan vahva oletus siitä, että aktiivisuus on aina parempi vaihtoehto kuin pysähtyminen. Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi rauhallinen työntekijä saatetaan nähdä vähemmän sitoutuneena kuin kiireinen työntekijä.
Duunitorin kolumnissa nostetaan esiin, kuinka kiireisyys yhdistetään helposti kunnianhimoon ja menestykseen (Kujala, 2025). Tämän seurauksena työelämässä voidaan alkaa arvostaa enemmän kiireen vaikutelmaa kuin todellisia tuloksia. Mielestäni tämä on ongelmallista. Jos työntekijät kokevat, että heidän täytyy jatkuvasti näyttää kiireisiltä osoittaakseen sitoutumistaan, huomio voi siirtyä pois työn laadusta ja vaikuttavuudesta.
Ajatusta tukee myös Huotilainen (2018), jonka mukaan ihmisen keskittymiskyky on rajallinen. Jatkuvat keskeytykset, monen asian yhtäaikainen tekeminen ja jatkuva kiire kuormittavat aivoja sekä heikentävät keskittymistä. Tämä haastaa suoraan ajatuksen siitä, että kiireinen työntekijä olisi automaattisesti tehokas työntekijä. Olen itsekin huomannut, että rauhallisena päivänä saan usein enemmän aikaan kuin päivänä, jolloin huomioni jakautuu jatkuvasti useisiin asioihin.
Kiireen ihannoinnilla voi olla myös laajempia seurauksia työelämälle. Jos kiirettä pidetään jatkuvasti tavoiteltavana tilana, ihmiset voivat alkaa sivuuttaa omia rajojaan. Tämä on asia, jonka tunnistan myös itsessäni. Minulla on ollut useita tilanteita, joissa olen ajatellut pystyväni vielä yhteen projektiin, työvuoroon tai tehtävään. Ongelmana on, etten yleensä huomaa kuormittumista silloin, kun sitä tapahtuu. Seuraukset näkyvät vasta myöhemmin. Jälkikäteen minun on usein vaikea tunnistaa tarkkaa hetkeä, jolloin olisi pitänyt hidastaa.
Hakanen (2010) korostaa, että työhyvinvointi rakentuu työn vaatimusten ja voimavarojen tasapainosta. Tämä näkökulma auttoi minua ymmärtämään, ettei tavoitteena pitäisi olla jatkuva suorittaminen vaan kestävän suorituskyvyn rakentaminen. Ammatillisesta näkökulmasta tarkasteltuna kyse ei ole vain jaksamisesta vaan myös työn laadusta. Jos ihminen työskentelee jatkuvasti äärirajoillaan, hänen kykynsä oppia, kehittyä ja tehdä harkittuja päätöksiä voi heikentyä.
Reflektion aikana olen ymmärtänyt, että oma suhteeni kiireeseen on ristiriitainen. Pidän vauhdikkaista työympäristöistä ja saan energiaa intensiivisestä tekemisestä. Samalla tiedän, etten pysty ylläpitämään samaa tahtia loputtomiin. Olen parhaimmillani nopeissa pyrähdyksissä, joiden jälkeen tarvitsen aikaa palautua. Tästä syystä esimerkiksi sesonkityöt, tapahtumat ja projektimainen työskentely tuntuvat minulle luontevilta. Ne tarjoavat mahdollisuuden antaa paljon energiaa tietyn ajanjakson ajan, mutta niiden jälkeen on mahdollista myös palautua.
Tämä havainto on saanut minut pohtimaan myös työelämän odotuksia laajemmin. Työelämässä puhutaan paljon tehokkuudesta, mutta harvemmin siitä, että ihmiset työskentelevät eri tavoin. Osa ihmisistä viihtyy tasaisessa rytmissä päivästä toiseen, kun taas toiset toimivat paremmin intensiivisissä jaksoissa. Jos työelämässä arvostetaan vain jatkuvaa saatavilla olemista ja tasaista suorittamista, osa työntekijöistä voi näyttäytyä vähemmän sitoutuneina, vaikka heidän todellinen suorituskykynsä olisi erittäin korkea oikeanlaisissa olosuhteissa. Tämä on saanut minut pohtimaan, pitäisikö työelämässä kiinnittää enemmän huomiota yksilöllisiin työskentelytapoihin sen sijaan, että tehokkuutta arvioidaan kiireen määrän perusteella.
Ajatus liittyy myös työhyvinvointiin. Jos kiireestä tulee työyhteisössä ihailtu ominaisuus, työntekijöiden voi olla vaikea tunnistaa omia rajojaan tai kertoa kuormituksestaan. Tällöin vaarana on, että palautumisen tarve nähdään heikkoutena, vaikka todellisuudessa se on välttämätön osa hyvää suorituskykyä. Omien kokemusteni perusteella tehokkuus ei synny siitä, että tekee mahdollisimman paljon mahdollisimman pitkään, vaan siitä, että osaa käyttää energiaansa tarkoituksenmukaisesti ja palautua riittävästi. Tämä ajatus on linjassa myös Hakasen (2010) näkemyksen kanssa työn vaatimusten ja voimavarojen tasapainon merkityksestä.
Reflektion perusteella uskon, että kiireestä on ainakin osittain tullut työelämässä statussymboli. Kiireisyys yhdistetään helposti tärkeyteen, tehokkuuteen ja kunnianhimoon. Samalla tämä ajattelutapa voi johtaa siihen, että näkyvää tekemistä arvostetaan enemmän kuin todellisia tuloksia. Oma kokemukseni on osoittanut, ettei kiire itsessään tee ihmisestä parempaa työntekijää. Sen sijaan ammattitaito näkyy kyvyssä suunnata energia oikeisiin asioihin ja huolehtia omasta toimintakyvystä myös pitkällä aikavälillä.
Suurin oppini on ollut, että työelämän tärkein kysymys ei välttämättä ole: ”Kuinka paljon pystyn tekemään?” Tärkeämpi kysymys on: ”Kuinka paljon pystyn tekemään niin, että pystyn tekemään sitä myös vuoden päästä?” Uskon, että juuri tähän kysymykseen vastaaminen erottaa hetkellisen suorittamisen kestävästä ammatillisesta kasvusta.
