Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miksi ihmiset suhtautuvat yhteiseen tekemiseen niin eri tavalla. Joissakin asioissa tehdään tiiminä vain se, mikä odotetaan, kun taas toisissa halutaan nähdä vaivaa, käyttää omaa aikaa ja energiaa sekä viedä asiaa eteenpäin ilman ulkoista painetta. Mikä saa aikaan tämän eron? Väitän, että omistajuuden tunne on keskiössä.
Omistajuus tarkoittaa, että jokin asia tuntuu tärkeältä ja omalta. Tällöin sitä ei enää kohtele vain suoritettavana tehtävänä, vaan asiana, jonka onnistumisesta välittää ja jonka eteen on valmis tekemään enemmän. Kun tämän ajattelun saa useammalle kuin yhdelle, syntyy meillä paljon puhuttu 1+1=3. Omistajuus näkyy resurssien ja ajan vapaaehtoisena investointina. Tekeminen muuttuu muodosta ”teen, koska pitää” muotoon ”teen, koska tämä on minun asiani”.
Tässä tekstissä pohdin sitä, mikä synnyttää psykologista omistajuutta, miksi ihminen omistautuu joillekin asioille enemmän kuin toisille ja voidaanko omistajuutta rakentaa tietoisesti tiimissä. Lähteinä toimivat Lencionin (2002) malli tiimin toimintahäiriöistä sekä Piercen ym. (2001) artikkeli psykologisesta omistajuudesta.
Omistajuuden merkitys
Omistajuuden merkitys tulee näkyväksi erityisesti silloin, kun sitä ei ole. Jos ihminen kokee jonkin asian vain hänelle annettuna tehtävänä, toimintaa on helppo rajata minimiin. Tällöin ajattelu on hyvin suoraviivaista: mitä minun pitää tehdä, milloin sen pitää olla tehty ja mitä minulta odotetaan. Kun tehtävä on valmis, asia ei enää kuulu tekijälle. Se on helppoa.
Kun omistajuutta on enemmän, suhtautuminen muuttuu. Me huomaamme ongelmia ilman, että erikseen pyydetään tekemään niin ja käytämme aikaa asian kehittämiseen oma-aloitteisesti.
Omistajuus muuttaa käsitystä vastuusta. Vastuu ei ole pelkästään ulkopuolelta delegoitu asia, vaan ihminen ottaa sitä itse. Tämä liittyy vahvasti tiimin yhteisiin tuloksiin. Lencioni (2002) käsittelee tiimin toimivuutta viiden keskeisen ongelman kautta, joista erityisesti sitoutuminen ja vastuunkanto liittyvät omistajuuteen. Lencionin (2002) mukaan tiimin jäsenillä täytyy olla riittävä selkeys ja sitoutuminen yhteisiin päätöksiin, jotta he voivat vaatia toisiltaan vastuunkantoa ja suunnata toimintansa tuloksiin. Todellinen sitoutuminen ei kuitenkaan synny pelkällä päätöksellä sitoutua.
Psykologinen omistajuus
Pierce ym. (2001) käsittelevät organisaatioissa esiintyvää psykologista omistajuutta. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihminen kokee jonkin kohteen olevan ”minun” tai ”meidän”, vaikka hän ei juridisesti omistaisi sitä (Pierce ym., 2001). Draiv Osk:n tapauksessa jokainen meistä myös omistaa juridisesti osuuskunnan, mutta juridinen omistus ei automaattisesti takaa psykologista omistajuutta.
Pierce ym. (2001) nostavat esiin kolme keskeistä reittiä psykologisen omistajuuden syntyyn: kontrolli, kohteen läheinen tunteminen ja itsensä sijoittaminen kohteeseen.
Ensimmäinen on kontrolli. Kun ihminen pystyy itse vaikuttamaan asiaan ja tekemään sitä koskevia päätöksiä, asia muuttuu omaksi. Toinen reitti on asian läheinen tunteminen. Ajan käyttäminen asian ymmärtämiseen tekee siitä tutumman, mikä vahvistaa suhdetta kohteeseen. Kolmas reitti on itsensä sijoittaminen asiaan: oman ajan, energian, osaamisen ja ajatusten investoiminen. Kun oma kädenjälki näkyy lopputuloksessa, asiasta tulee henkilökohtaisesti merkityksellinen.
Omistajuus ja yhteinen suunta
Tulevaisuuden hallitusosaamisen kurssilla vierailimme tamperelaisessa perheyrityksessä. Vierailulla käsiteltiin omistajatahtotilan merkitystä. Yrityksen omistajien täytyy tietää, mitä he haluavat, jotta johto ja työntekijät pystyvät toimimaan yhteisen suunnan mukaisesti.
Sama pätee Proakatemialla. Olemme oman projektimme omistajia, johtajia ja työntekijöitä. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, mitä haluamme saavuttaa. Jos yhteinen päämäärä on epäselvä, asiaa on vaikea kokea omakseen. Tämä kytkeytyy Lencionin (2002) ajatuksiin sitoutumisesta. Sitoutuminen ei voi perustua vain ylhäältä annettuun suuntaan. Mitä paremmin ymmärrämme tavoitteen ja mitä enemmän koemme pystyvämme vaikuttamaan siihen, sitä todennäköisemmin otamme sen omaksemme.
Voidaanko omistajuutta rakentaa tietoisesti?
Omistajuudelle voidaan rakentaa edellytyksiä, vaikka ketään ei voi suoraan määrätä omistautumaan. Tiimissä tulisi siirtyä ”kuka tekee tämän?” -ajattelusta ”kuka haluaa ottaa tämän omakseen?” -ajatteluun. Ensimmäinen jakaa tehtäviä, toinen rakentaa omistajuutta.
Omistajuuden rinnalla on huomioitava myös ulkoinen motivointi ja palkitseminen. Yhteisprojektissa on linjattava, miten tekemisestä palkitaan, oli kyse sitten bonusjärjestelmästä tai provisioista. Esimerkiksi Anna on tuonut esiin halun tuottaa rahaa ja Akke haluaa tuloja matkustamista varten. Raha ei itsessään luo Piercen ym. (2001) kuvaamaa syvää psykologista omistajuutta, mutta on naiivia olettaa, ettei ulkoisilla palkkioilla olisi merkitystä arjen puurtamisessa. Jos ainoa palkkio on vuoden päästä odottava final camp, se on aivan liian kaukana ohjatakseen tämän viikon toimintaa ja valintoja.
Mitä tapahtuu, jos omistajuutta ei synny?
Parhaimmillaan omistajuus tuottaa aikaisemmin mainittua synergiaa (1+1=3). Ihmiset tuovat tekemiseen ylimääräistä energiaa ja aloitteellisuutta. Ilman omistajuutta jokainen tekee vain oman osuutensa, ongelmia siirretään muille ja tavoitteet jäävät saavuttamatta. Kuten Lencioni (2002) osoittaa, ilman sitoutumista tiimin on mahdotonta pitää jäseniään vastuullisina tuloksista.
Toisaalta liian voimakas omistajuus voi muodostua ongelmaksi. Pierce ym. (2001) muistuttavat, että se voi johtaa reviirien suojeluun ja tiedon panttaamiseen. Tavoitteena on oltava tasapaino: ihminen kokee asian omakseen, mutta ymmärtää sen olevan osa yhteistä kokonaisuutta.
Mitä oppeja tästä Draiville?
Meidän sitoutumista ei ratkaista pelkästään jakamalla tehtäviä ja tavoitteita. Tieto siitä, mitä pitää tehdä, ei takaa energiaa asian toteuttamiseen. Psykologinen omistajuus rakentaa sillan tehtävänannon ja toteutuksen välille. Alla muutama pohdinta mitä viedä käytäntöön.
1. Lopetetaan konsensushakuisuus.
Projektin vetäjälle on annettava todellinen päätösvalta ja asioiden loputon pyörittely lopetettava. Tiimi sparraa, mutta projektin omistaja päättää ja kantaa seuraukset, sillä ilman aitoa valtaa ei synny aitoa vastuuta (Pierce ym., 2001).
2. Kuka ottaa kopin?
Töitä jaettaessa on kysyttävä ”kuka haluaa ottaa tämän omakseen”, ei ”kuka joutuu tekemään tämän”. Jos kukaan ei ole valmis investoimaan keissiin aikaansa ja energiaansa, tehtävä on joko hylättävä tai sen kannustavuutta on nostettava.
3. Tulosten ja vastuun sitominen toisiinsa.
Vallan myötä tekijät on pidettävä suoraan vastuullisina tuloksista (Lencioni, 2002). Draivin on luotava konkreettinen, lyhyen aikavälin kannustinjärjestelmä esim. provisio tai tulosbonus, joka palkitsee omistajuuden kantajat pelkkien kaukaisten visioiden sijaan.
Lähteet
Google. (2026). Gemini [Suuri kielimalli]. https://gemini.google.com
Lencioni, P. (2002). The five dysfunctions of a team: A leadership fable. Jossey-Bass.
Pierce, J. L., Kostova, T., & Dirks, K. T. (2001). Toward a theory of psychological ownership in organizations. Academy of Management Review, 26(2), 298–310. https://doi.org/10.2307/259124