Hiljaisuus voimavarana ja vastarintana suoritusyhteiskunnassa 

Elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa tärkein päämäärämme on olla tehokkaita. Jatkuva tarve pyrkiä eteenpäin, seuraavalle tasolle työpaikalla, oman nimikyltin saaminen 10 neliömetrin kokoisen oman toimistohuoneen pöydän päätyyn ja käyntikortin työtitteleiden jatkuminen sen toiselle puolelle tuntuvat olevan suurimpia meitä eteenpäin ajavia voimia nykyajan yhteiskunnassa. Jatkuva tarve täyttää kalenteri kaikenlaisilla turhanpäiväisillä menoilla ja kissanristiäisillä, kokouksilla, kokousten varakokouksilla vain sen takia, että meillä on jatkuvasti ärsykkeitä, joihin voimme reagoida ehkäistäksemme tylsistymisen. 

Haluaisin haastaa nykyajan normeja sekä suoritusyhteiskuntaa ja esittää kysymyksen: koska olet viimeksi pysähtynyt? 

Toisin kuin työpanos, hiljaisuus ei ole mitattava asia. Se ei tuota yritysjohtajille taloudellisia voittoja eikä monesti vie meitä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa vain ne ihmiset, jotka uskaltavat puhua ja olla eri mieltä, pärjäävät. Silti se on yksi merkittävimmistä vastavoimista nykyajan suoritusyhteiskunnalle ja jatkuvalle melulle sekä ärsykkeille. Hiljaisuus on erittäin tärkeää sisäisen hyvinvointimme kannalta. Kuten Georg Henrik von Wrightin ajattelusta kirjassa Humanismi elämänasenteena (1986) voidaan päätellä, hiljaisuus saa meidät pysähtymään, pysähtyminen ymmärtämään ja näin ollen pystymme paremmin nimeämään ja löytämään juuri ne asiat, mitä hiljaisuus meille mahdollistaa. Nykymaailman suoritusyhteiskunnassa olemme joutuneet niin valtavan ärsykkeiden hyökyaallon huuhtomiksi, että tämä informaation, mielipiteiden ja odotusten ylikuormitus riistää meiltä mahdollisuuden hiljaisuuteen, joka on tila, jossa ihminen pystyy kohtaamaan itsensä. Itsensä kohtaaminen avaa meille oven ymmärrykseen niin omasta kuin muiden toiminnasta ja toimii näin ollen mahdollistajana moniin asioihin. Kun voimme kohdata itsemme, on se edellytys merkitykselliselle ajattelulle ja asioiden mahdollistamiselle. 

Hiljaisuus ja hetkeen pysähtyminen 

Kuten von Wright kirjassaan painottaa, elämme jatkuvasti tulevaisuudessa. Pyrimme saavuttamaan seuraavan tavoitteen, seuraavan merkkipaalun, ja kun olemme sen tehneet, emme pysähdy hetkeksi reflektoimaan, vaan asetamme saman tien uuden tavoitteen, jota kohti pyrkiä. Von Wrightin mukaan tällainen ajallinen suhtautuminen heikentää merkittävästi kykyä olla läsnä omassa elämässä (von Wright, 1986). Hänen mukaansa ihmisen tulisi pystyä tavoittelemaan paljon humanistisempaa elämänasennetta, koska sen avulla tietoinen suhde nykyhetkeen sekä nimenomaan omaan kokemukseen paranee. 

Olen itse huomannut tämän lähestymistavan erittäin hyödylliseksi omalla kohdallani viime aikoina. Kuten aiemmin mainitsin, olen alkanut sanomaan ihmisille ja ”ylimääräisille asioille” ei. Tämä on johtanut siihen, että minulla on ollut paljon aikaisempaa enemmän aikaa pysähtyä miettimään omia arvojani, kokemuksiani ja sitä, mitkä ovat juuri niitä asioita, joita erityisesti haluan omalta elämältäni ja mitkä tekevät minut onnelliseksi. Koen, että tämä on helpottanut arjen aikataulutusta ja saanut minut motivoituneeksi kyseisten asioiden toteuttamiseksi. 

Humanistisen elämänasenteen näkemystä tukee myös laaja psykologinen tutkimus hiljaisuudesta. Pfeiferin ja Wittmannin (2020) tutkimuksessa Waiting, Thinking, and Feeling: Variations in the Perception of Time During Silence todetaan, kuinka jo vain muutaman minuutin hiljaisuus vahvistaa mielialaa ja lisää rentoutumista sekä auttaa olemaan läsnä ja keskittymään nykyhetkeen. Tutkimuksen mukaan hiljaisuus auttaa meitä muokkaamaan ajan havaitsemista sekä vähentää mielen harhailua tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja näin ollen auttaa meitä keskittymään juuri nykyhetkeen. Hiljaisuus oikein käytettynä onkin paljon muuta kuin vain passiivinen tila tai pakollinen tylsä hetki, kun ei ole muuta tekemistä. 

Tutkimusta reflektoiden voidaan todeta, että hiljaisuus on loistava apukeino irtautumiseen suoritusyhteiskunnan kaaoksesta ja humanistisen elämänasenteen harjoittamisessa. Se ei maksa mitään, ei vaadi koulutusta tai korkeamman asteen tutkintoa, vaan halun ja valmiuden tutkia ja tarkastella omia ajatuksia ja epävarmuuksia ilman, että ne on heti pakko muuttaa sanoiksi tai toiminnaksi. 

Hiljaisuus osana ihmisarvoa vastuun työkaluna 

Kuten von Wright korostaa, humanismi ja käsite ihmisarvosta liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Encyclopædia Britannican (n.d.) mukaan humanismi on arvojen ja uskomusten järjestelmä, joka perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat perusluonteeltaan hyviä ja että ongelmat voidaan ratkaista järjen avulla uskonnon sijaan. Tämä tukee myös von Wrightia, joka näkee ihmisen moraalisena olentona, jolla on vastuu itsestään sekä itseään ympäröivästä maailmasta (von Wright, 1986). 

Hiljaisuus tarjoaa tähän ylivertaisen työkalun, jossa yksilö pystyy tarkastelemaan omia tekojaan, niiden seurauksia ja näin ollen ottamaan vastuun myös häntä ympäröivästä maailmasta ja omien tekojen syy-seuraussuhteista. Olen itse hiljaisuuden avulla kehittynyt erityisen paljon kokonaisuuksien hahmottamisessa. Koen, että hiljaisuus ja reflektio ovat antaneet minulle työkalut ja ihmisten eri mielipiteiden nivomiseksi yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi sekä auttaneet ymmärtämään taustasyitä sille, miksi joku toimii juuri tietyllä tavalla. 

Kuten myös Pfeiferin ja Wittmannin (2020) tutkimuksessa havaittiin, hiljaisuus lisää yksilön itsetietoisuutta emotionaalisesti myönteisellä tavalla. Mitä itsetietoisempi yksilö on, sitä enemmän hän pystyy toimimaan juuri humanismin periaatteiden mukaisesti ja sitä perustellumpia ja harkitumpia hänen tekemänsä ratkaisut ja toimintamallit todennäköisesti ovat. Sosiaalinen vastuu hiljaisuudessa näkyy myös von Wrightin ajattelussa muiden kuuntelemisena. Ihminen, joka ei pysähdy ja anna aikaa itsensä kuuntelulle, ei pysty kuuntelemaan myöskään muita. 

Koen, että juuri tämän takia olen henkilökohtaisesti kehittynyt todella paljon kokonaisuuksien hahmottamisessa, koska olen antanut esimerkiksi pajoissa muille enemmän tilaa ja olen ollut itse huomattavasti entiseen verrattuna vähemmän äänessä. Välillä tämä on myös näyttäytynyt liiankin passiivisena muille osuuskuntalaisille, ja tämän kultaisen keskitien sekä tasapainon löytäminen kuuntelemisen ja puhumisen välillä onkin asia, jota olen jo alkanut ja aion myös jatkossa kehittää. Minulle hiljaisuus on opettanut nimenomaan kärsivällisyyttä ja muille tilan antamista sekä heidän kunnioittamistaan. 

Hiljaisuus vastarintana 

Hiljaisuus voidaan nähdä myös yhtenä vastarinnan muotona juuri nykyajan suoritusyhteiskunnan kiirettä, painetta ja melua vastaan. Pfeiferin ja Wittmannin (2020) tutkimuksessa tätä ei suoraan sanota, mutta voidaan päätellä, että jos hiljaisuus lisää rentoutumista ja itsetietoisuutta ja näin ollen edistää hyvinvointia, voidaanko tällöin kyseenalaistaa ajatus ja valtaväestön käsitys siitä, että hyvinvointi syntyisi tekemisen ja suorittamisen kautta. 

Henkilökohtaisella tasolla uskallan tukea juuri tuota ajatusta omien kokemusteni kautta. Olen muutaman kerran ollut syksyllä niin väsynyt jatkuvasta suorittamisesta ja tekemisestä, että olen tällaisessa tilanteessa nöyrästi perunut kaikki sovitut menot seuraavalta päivältä ja pitänyt itselleni vapaapäivän, jolloin minulla on ollut aikaa tutkia ja reflektoida hiljaisuudessa omia ajatuksiani. Nämä kyseiset päivät ovat olleet puolen vuoden sisällä melkeinpä parhaimpia päiviä, joita minulla on ollut. 

Kannustaisinkin ehdottomasti juuri tämän takia käyttämään hiljaisuutta kriittisenä vastarintana ja von Wrightin lailla näin haastamaan yhteiskunnan vallitsevia rakenteita. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta koko jutun ideana on juuri se, että hiljaisuus ja pysähtyminen hetkeen tuovat meille näkyväksi kaiken sen, minkä melu peittää. Kuten von Wright (1986) toteaa, humanismi ei lupaa helppoutta, vaan vaatii rohkeutta kohdata epämukavuus merkityksen löytämiseksi. 

Lopuksi 

Georg Henrik von Wrightin teos Humanismi elämänasenteena tarjoaa laajan ja ajattoman sekä yhteiskunnan normeja haastavan kriittisen näkökulman ja avaa hiljaisuuden merkitystä osana humanismia elämänasenteena. Hiljaisuus mahdollistaa omien toimintamallien reflektoinnin ja kehittämisen sekä avaa väylän myös itsensä ja muiden kuuntelemiselle ja tämän kautta myös kunnioittamiselle. Pfeiferin ja Wittmannin psykologinen tutkimus hiljaisuudesta ja sen vaikutuksista tukee hyvin von Wrightin filosofisempia näkemyksiä hiljaisuudesta. Tämä tutkimus nimenomaan vahvistaa sitä kuvaa, että hiljaisuus, vaikka se siltä tuntuukin, ei ole nykyisessä suoritusyhteiskunnassa luksusta, vaan inhimillinen ja jokaiselle oikeutettu perustarve. Edellä mainittujen lähteiden sekä omien kokemusteni perusteella näkisin hiljaisuuden nimenomaan kutsuna rikkoa yhteiskunnan vallitsevia rakenteita vallitsevassa suoritus- ja tulospainotteisessa nyky-yhteiskunnassa. Se antaa meille hetken aikaa pysähtyä kiireisen ja kaoottisen maailman sisällä, joka ei itse koskaan pysähdy. 

Lähteet 

Pfeifer, E., & Wittmann, M. (2020). Waiting, thinking, and feeling: Variations in the perception of time during silence. Frontiers in Psychology, 11, 602. 

Georg Henrik von Wright, G. H. (1986). Humanismi elämänasenteena. Otava. 

Encyclopædia Britannica. (n.d.). Humanism. Britannica Dictionary. 

Tekoälyn käyttö  
Tämän esseen kirjoittamisen tukena on hyödynnetty ChatGPT-tekoälysovellusta (OpenAI, 2025) lähdeviittausten muotoilun, tekstin rakenteen jäsentämisen ja kielellisen selkeyttämisen apuna. Kaikki tutkimus- ja lähdetiedot on tarkistettu alkuperäisistä lähteistä, ja kirjoittaja vastaa tekstin sisällöstä ja sen kriittisestä arvioinnista.