Reflektoiva teksti Q4/25

Voiko ihminen muuttua?

Reflektiota Kishimin teoksen ja oman ammatillisen kasvuhaasteeni kautta.

Johdanto

Opinnot Proakatemialla perustuvat vahvasti itseohjautuvuuteen, jatkuvaan oman osaamiseen kehittämiseen kuin myös aktiiviseen roolinottoon. Tällainen oppimisympäristö korostaa yksilön kykyä ottaa vastuuta omasta suunnastaan ja rakentamaan projekteja, jotka heijastavat henkilökohtaista motivaatiota kuin myös kasvua. Omalla yrittäjyyspolullani olen kuitenkin huomannut itseni joutuvan oikotiehen. Olen huomannut kamppailevani epävarmuuden ja suunnan puutteen kanssa. Kun ympäristö edellyttää muutoskyvykkyyttä sekä itseohjautuvuutta, mutta oma sisäinen kokemus sanoo, ettei muutos tunnu mahdolliselta, syntyy väistämättä pelko ”pitäisi” ja ”pystynkö” – kysymysten välille.

Ichiro Kishimin ja Fumitake Kogan teoksessa Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta pohditaan laajasti sitä, onko ihmisellä todellinen mahdollisuus muuttua vai määrittääkö menneisyys hänen toimintansa pysyvästi. Kirjan väite siitä, että muutos on mahdollista vain, jos ihminen itse valitsee sen ja suuntaa kohti uudenlaista elämäntapaa, on haastanut minua tarkastelemaan omaa tilannettani uudesta näkökulmasta. Mikä tällä hetkellä estää minua ottamasta askelia kohti aktiivisempaa roolia? Onko kyse kyvyttömyydestä, olosuhteista vai jostakin, joka liittyy syvemmin omaan turvallisuuden ja epäonnistumisen pelkoon?

Tässä kirjoitelmassa tarkastelen kirjassa esitettyä ajatusta ihmisen muutoskyvystä suhteessa omaan kokemukseeni opiskelusta Proakatemialla. Pohdin sekä teoreettisesti että henkilökohtaisesti, mitä muutos minulle merkitsee, miksi se tuntuu vaikealta ja missä määrin kirjassa esitetty näkemys avaa uusia tulkintamahdollisuuksia omaan tilanteeseeni.

Miksi en muutu, vaikka haluaisin?

Kishimin ja Kogan teoksen keskeinen väite on, että ihminen ei ole menneisyytensä vanki, eikä hänen toimintansa ole ennalta määrättyä sen perusteella, millaisia kokemuksia hänen elämäänsä on kertynyt. Tämä ajatus käännetään kirjassa nimenomaan kyvyksi muuttua: koska menneisyys ei määrää tulevaisuutta, muutos on aina mahdollinen. Filosofi kirjassa korostaa, että ihminen toimii aina jonkin tavoitteen suuntaisesti, vaikka hän ei olisi siitä tietoinen. Myös pysyminen paikallaan, passiivisuus tai vetäytyminen palvelevat jotakin tavoitetta—usein turvallisuuden, ennustettavuuden tai itsekuvan suojaamista. Tämä ajatus on haastanut minua pohtimaan syvällisesti omaa toimintaani, tai toimettomuuttani opinnoissani Proakatemialla viimeisen lukukauden aikana. 

Yksin ajatusten kanssa: epäonnistumisen pelko muutosesteenä

Kun muilla osuuskunnan jäsenillä alkoi olla omia projektejaan, jäin minä oikeastaan yksin omien ajatuksieni kanssa. Kiinnostuksen kohteita kyllä oli ja on vieläkin, mutta jokin lukko on ollut minun pahin viholliseni. Lukko, joka estää minua aloittamasta projektia, oli se sitten jokin todella matalan kynnyksen projekti. Pelko, etten onnistu. Kun tämä lukko teki tekojaan tarpeeksi kauan, kärsi pääkoppani. Ja kun pääkoppa pettää, ohjautuu ihminen itsenäisesti pois yhteisöstä. Tällöin ihminen vaatii muutosta, mutta se ei tapahdu itsestään, yhden ihmisen avuin. Tähän hän tarvitsee monen ihmisen tukea.

Ihminen uskaltaa vasta kun tuntee olevansa arvokas

Kishimin ja Kogan kirjassa kerrotaan; ”Ihminen uskaltaa vasta kun hän tuntee olevansa arvokas” (Villi, 2025. 04:31:00). Ajatus korostaa sitä, ettei rohkeus synny tahdonvoimasta tai pakottamisesta, vaan kokemuksesta omasta merkityksellisyydestä. Kun ihminen kokee olevansa arvokas ja hyödyllinen osana yhteisöä, hänen on helpompi ottaa riskejä ja tarttua uusiin haasteisiin. Tämä näkemys on saanut minut pohtimaan omaa tilannettani akatemialla, jossa epävarmuus omasta osaamisesta ja paikasta yhteisössä on heikentänyt rohkeuttani aloittaa oma projekti.

Olen huomannut, että silloin kun koen itseni ulkopuoliseksi tai vertaan itseäni liikaa muihin, rohkeuteni vähenee ja vetäytyminen tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta. Pelko epäonnistumisesta kietoutuu vahvasti ajatukseen siitä, etten ole vielä “riittävän arvokas” toimimaan. Kirjan ajatus haastaa tämän ajattelutavan: arvokkuuden kokemus ei ole toiminnan edellytys, vaan se rakentuu tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta. Pienetkin teot, kuten ideoiden jakaminen tai mukaan lähteminen yhteiseen tekemiseen, voivat vahvistaa kokemusta omasta merkityksestä ja sitä kautta lisätä rohkeutta.

Tämän oivalluksen myötä olen alkanut nähdä muutoksen prosessina, jossa rohkeus ei synny täydellisestä varmuudesta, vaan halusta toimia epävarmuudesta huolimatta. Arvokkuuden tunne ei ole pysyvä tila, vaan se muotoutuu jatkuvasti suhteessa muihin ja omiin tekoihin. Juuri tässä näkökulmassa näen kirjan keskeisen annin omaan oppimisprosessiin Proakatemialla.

Muutu, hyväksy tai lähde

Jare Henrik Tiihonen kertoo kirjassaan Missio vai mielenrauha, että kuormittavassa tilanteessa ihmisellä on lopulta kolme vaihtoehtoa: muuttua, hyväksyä tilanne tai lähteä siitä (Tiihonen, 2025. 07:13:18). Tämä ajatus on auttanut minua jäsentämään omaa opiskelukokemustani. Olen jäänyt tilaan, jossa en ole vielä muuttanut toimintaani enkä täysin hyväksynyt nykytilannettani, mutta en ole myöskään tehnyt varsinaista päätöstä lähteä. Tällainen välitila on osoittautunut henkisesti raskaaksi, sillä se ylläpitää jatkuvaa sisäistä ristiriitaa.

Tiihosen näkökulma täydentää Kishimin ja Kogan ajatusta muutoksen mahdollisuudesta: kyse ei ole vain siitä, pystynkö muuttumaan, vaan siitä, uskallanko tehdä tietoisen valinnan siitä, miten suhtaudun tilanteeseeni. Tämä oivallus siirtää painopisteen pakonomaisesta muutostarpeesta kohti vastuullista ja itseäni kunnioittavaa päätöksentekoa.

Tämän reflektion myötä olen alkanut tarkastella omaa tilannettani vähemmän syyllistävästi ja enemmän ymmärtävästi. Kishimin ja Kogan ajatus ihmisen muutoskyvystä on haastanut minua näkemään, että passiivisuuskin on valinta, joka palvelee jotakin tavoitetta, vaikkakaan ei aina hyvinvointiani. Samalla Tiihosen esittämä näkökulma muistuttaa, ettei muutos ole ainoa oikea ratkaisu, vaan tärkeämpää on tehdä tietoinen, ja mitä tärkeämpänä, oikea päätös omasta suhtautumisestaan tilanteeseen. Näiden kahden ajattelutavan yhdistäminen on auttanut minua ymmärtämään, ettei ongelmani ole niinkään kyvyttömyys muuttua, vaan epäselvyys siitä, mitä olen valmis valitsemaan juuri nyt.

Olen tullut siihen tulokseen, että rohkeus ei synny täydellisestä varmuudesta tai valmiudesta, vaan siitä, että hyväksyy epävarmuuden osaksi omaa oppimisprosessia. Arvokkuuden kokemus, josta Kishimi ja Koga kirjoittavat, ei ole pysyvä tila, vaan se rakentuu vähitellen tekojen, vuorovaikutuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta. Tämä ymmärrys siirtää huomioni pois siitä, mitä en vielä ole, kohti sitä, mitä voin tehdä pienin askelin tässä hetkessä.

Lopulta tämä reflektoiva prosessi on auttanut minua näkemään, että muutos ei ole yksittäinen päätös tai äkillinen käänne, vaan jatkuvaa suuntaamista. Proakatemian kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse vielä tietää lopullista projektiani tai rooliani, vaan riittää että pysyn liikkeessä ja sallin itselleni keskeneräisyyden. Ehkä juuri tämä hyväksyntä – ei luovuttamisena vaan tietoisena valintana – on se perusta, jolle kestävä muutos ja mielenrauha voivat alkaa rakentua.