Onko hiljaisuus tapa vai tunne? Tutkimusmatka pajakäyttäytymiseeni

Miksi pajoissa osallistumiseni jää usein hyvin vähäiseksi? Johtuuko se jännityksestä, pelosta sanoittaa ajatuksiani, liiallisesta miettimisestä, siitä miten ihmiset reagoivat, vai siitä, koenko ajatuksillani olevan ylipäätään merkitystä? Pelkäänkö sanoittaa keskeneräisiä ajatuksia? Tämän tekstin tarkoitus on selkeyttää itselleni, mistä pajatilanteiden hiljaisuus johtuu: liittyykö se johonkin näistä syistä, vai onko siitä yksinkertaisesti tullut tapa olla hiljainen osallistuja?

Taustaa ennen kuin aloitan purkamaan asiaa syvemmin: olen ollut koko elämäni ajan hyvin sosiaalinen ja puhelias. Tämä on jatkunut täysin samanlaisena edelleen, mutta vain Proakatemian ulkopuolella. On kuin minulla olisi kaksi eri persoonaa: yksi koulussa ja toinen koulun ulkopuolella. Ajatus tästä tuntuu jopa hieman ahdistavalta, koska välillä pelkään, että koulupersoonani alkaisi vuotaa myös koulun ulkopuolelle. Kyse on siis minun eroistani isossa porukassa puhumisessa Proakatemian ulkopuolella verrattuna siihen, miltä se tuntuu pajassa.

Olen pohtinut paljon, mistä tämä “kouluversio” minusta on voinut syntyä. Mikä on ollut se ratkaiseva tekijä, joka tekee pajassa hiljaa olemisesta luonnollisempaa kuin äänessä olemisesta? Kun mietin pajatilanteita koko Proakatemia-ajaltani, huomaan, että minulla on usein tunne, että sanomani pitäisi olla jotenkin valmiiksi hiottu tai että sen pitäisi viedä aihetta merkittävästi eteenpäin. Vaikka ymmärrän järjellä, ettei näin tarvitse olla, ihailen siksi niitä, jotka uskaltavat sanoa asioita juuri sellaisina kuin ne tulevat, valmiina tai keskeneräisinä.

En myöskään ole ikinä tottunut puhumaan tällaisessa “ringissä”. Kaikki ryhmäkeskusteluni aiemmin ovat olleet asetelmassa, jossa jokainen on missä sattuu ja ilmapiiri spontaanin keskustelun varassa. Pajojen ilmapiiri taas on rakenteellisesti hyvin erilainen: puheenvuoro on selkeä, keskustelu etenee vuoroissa ja puhuja on parhaimmillaan yli kahdenkymmenen ihmisen keskipisteenä. Kaikki katsovat ja odottavat, mitä sanot. Tämä ero on iso verrattuna siihen, mihin olen tottunut.

Kirjassa Pura rutiinit atomeiksi todetaan: “Ympäristö on inhimillistä käyttäytymistä muokkaava näkymätön käsi. Huolimatta ainutlaatuisista persoonallisuuksistamme tietyntyyppistä käytöstä esiintyy yhä uudelleen tietyissä olosuhteissa.” (Clear, 2019, s. 61). Tämä on hyvä lähtökohta pohtia sitä, onko juuri pajatilanteen ympäristö se näkymätön käsi, joka saa minut toimimaan eri tavalla. Uskon, että on, mutta miksi se muuttaa käyttäytymistäni näin paljon?

Yksi syy on ajatus siitä, onko sanomallani mitään arvoa. Mietin usein, onko heittämäni ajatus relevantti tai hyödyllinen kenellekään. Jos ajattelen, ettei ajatuksellani ole merkitystä, miksi sanoisin sen ääneen? Lisäksi taustalla on kokemus siitä, että tulen joskus helposti väärinymmärretyksi. Ajattelen, että jos en ilmaise itseäni täysin oikein, osa ihmisistä voi ymmärtää minut väärin, ja se jää heidän mieleensä ilman, että saan mahdollisuutta korjata sitä. Kun pajassa on yli 20 ihmistä, tämä ajatus vain korostuu.

Herääkin kysymys: ovatko nämä ajatukset enää todellisia, vai onko hiljaisuudesta tullut automaattinen tapa? Duhigg (2012) kirjoittaa, että “Tavat siirtyvät lopulta automaattisiksi toimintamalleiksi, joita ei enää tietoisesti ohjata.” Tämä herättää pohtimaan, onko alun jännityksestä ja epävarmuudesta kehittynyt tapa olla hiljaa, tapa jota en enää tietoisesti hallitse.

Miten tämän tavan voisi murtaa? Clear (2019) muistuttaa, että “tavoitteet ovat niitä tuloksia, joita haluat saavuttaa, ja menetelmät taas niitä prosesseja, jotka johtavat noihin tuloksiin.” (s. 21). Olen pohtinut omia tavoitettani ja tullut siihen tulokseen, että pienillä askelilla pääsen kohti sitä, että olen aktiivisempi pajoissa. Ensimmäinen tavoitteeni on puhua pajoissa edes jotain, mutta säännöllisesti. Aion aloittaa siitä, että sanon jokaisessa pajassa ainakin yhden oman ajatukseni. Kun tämä onnistuu, nostan rajan kahteen. Tämä on prosessi, joka vie kohti tavoitettani ja joka auttaa murtamaan vanhaa tapaa. Uskon vahvasti, että pikkuhiljaa pajatilanteissa puhuminen alkaa tuntua luonnollisemmalta.

Kun katson kokonaisuutta, huomaan, ettei kyse ole siitä, etten osaisi tai haluaisi puhua. Kyse on siitä, että olen huomaamattani rakentanut ympäristön ohjaamana tavan, joka on automatisoitunut. Ymmärrän myös, että tapa ei määrittele minua, ei pajoissa eikä elämässä muutenkaan. Se on vain käyttäytymisen kerrostuma, joka on syntynyt tietyissä olosuhteissa ja joka on siksi purettavissa.

Uskon, että pienillä askelilla ja toistoilla sekä sillä, että uskallan kohdata tilanteen yhä uudelleen, rakennan vähitellen uudenlaista mallia siitä, millainen olen pajoissa. Jokainen kerta, kun avaan suuni, vaikka lyhyestikin, se vahvistaa identiteettiäni osallistuvana ja rohkeampana pajakeskustelijana. Lopulta toivon, että tämä uusi tapa korvaa vanhan ja että pajatilanteissa olemisen ei tarvitse enää tuntua erilliseltä “kouluminältä”, vaan luonnolliselta jatkumolta sille sosiaaliselle, puhuvalle ihmiselle, joka olen ollut koko elämäni.

Prosessi vaatii aikaa, mutta uskon, että olen jo ottanut tärkeimmän askeleen: olen tullut tietoiseksi omasta tavastani ja siitä, miksi haluan muuttaa sitä. Nyt jää nähtäväksi, onko kyse todella tavasta vai jostakin muusta, mutta tästä on joka tapauksessa hyvä lähteä asiaa purkamaan.

(Tekstin jäsentelyssä hyödynsin tekoälyavustajaa (ChatGPT), joka auttoi oikolukemaan sekä hahmottamaan kappaleiden rakennetta ja muotoilua)

Lähteet:

Clear, J. (2019). Pura rutiinit atomeiksi: Pienet muutokset, suuret tulokset. Into Kustannus.

Duhigg, C. (2012). Tapojen voima: Miksi teemme mitä teemme ja miten muutamme tapojamme. Terra Cognita.