Teeskennellystä harmoniasta kohti radikaalia vastuuta: Reflektioita Draivin murroksesta ja henkilökohtaisesta kasvusta 

Johdanto: Kriisi muutoksen katalyyttinä 

Vuosi 2026 ja helmikuun 11. päivänä järjestetty 12H-haaste ja huhtikuun 14.–16. päivinä pidetyt Proakatemian myyntipäivät eivät olleet Draivin osalta kovinkaan kaunista katseltavaa, sillä yksikään tiimiläinen ei ollut suorituksiimme tyytyväinen. Sen syvemmin näihin tapauksiin menemättä voi todeta, että 12H-haaste oli sekava ja epäorganisoitu, kun taas myyntipäivillä tulos jäi tiimin tasolla yksinkertaisesti löysäksi, vaikka onnistuvia yksilöitä kuitenkin löytyi. Nämä tiimihaasteet mursivat jään ja illuusion siitä, että Draiv olisi huipputiimi. Todellisuus oli aivan muuta. Aloimme hiljattain huomata olleemme ”teeskennellyn harmonian” valloissa, mikä ohjasi Draivia käsittelemään Patrick Lencionin (ei pvm.) määrittämää tiimin viittä toimintahäiriötä useammassa pajassa useamman viikon ajan. Lähdimme liikkeelle aivan teorian pohjalta, nimittäin luottamuksen puutteesta ja konfliktin pelosta. 

Teeskennelty harmonia toimi tulenpunaisena hätävalona psykologisesta turvattomuudesta Draivin kojelaudalla, ja oli tullut aika tarkastaa tuo vikakoodi. Amy Edmondsonin (1999, s. 350) mukaan psykologisesti turvattomassa tilassa tiimin jäsenet ovat kyvyttömiä ottamaan sosiaalisia riskejä tai haastamaan toisiaan peläten sen seurauksia. 

Omalta osaltani tämä teeskennelty harmonia tuntui ennen kuplan puhkeamista jopa suhteellisen ”normaalilta”. Olin muutenkin vasta siirtymässä Draivin ulkokehältä kohti aktiivisempaa ja omistautuneempaa jäsenyyttä. Puolustusmekanismikseni on osoittautunut positiivisten asioiden löytäminen vaikeistakin tilanteista, ja saatan usein pilata vaadittujen konfliktien ilmapiirin Kim Scottin Radical Candor -kirjassaan kuvaaman ”tuhoisan empatian” (engl. ruinous empathy) tavalla. Se tarkoittaa, että välitän henkilökohtaisesti, mutta en uskalla antaa suoraa palautetta tai haastaa toisia (Funidata, 2024). Ehkä en myöskään tahtonut itse tulla haastetuksi, ettei oma heikkouteni pääsisi pintaan. Heikkoudelle ei nimittäin tuntunut olevan Draivin tilanteessa tilaa. 

Olen todella iloinen siitä, että kohtasin itseni ja että koko tiimi kohtaa itseään tälläkin hetkellä. Tämä on tärkeä vaihe käydä läpi, ja nyt minulla on vahva usko siihen, että Proakatemia ja Draiv ovat paikkoja, joissa voi oikeasti oppiakin jotain.

Jäsenyyden kehä ja vapaaehtoisuuden voima 

Draivissa käydään puolen vuoden välein palautepajojen yhteydessä jäsenyyden kehäharjoitus, jossa arvioimme toistemme sijoittumista tiimissä nelikehäisellä asteikolla uloimmasta sisimpään: vaarassa pudota, hoitaa oman tonttinsa, aktiivinen jäsen ja ydinjäsen. Syksyllä 2025 aina vuoden vaihteeseen saakka olin itseni ja tiimini mielestä ulkokehällä, eli todellisessa vaarassa pudota tiimistä. Silloin harkitsin vakavasti koko osuuskunnasta sekä Proakatemialta lähtemistä, sillä paikka ei yksinkertaisesti tuntunut omalta. Sisäinen puheeni oli synkkää: koin, ettei kukaan tahdo tehdä projekteja kanssani, enkä kokenut sopivani ympäristöön. Joululomalle lähtiessäni olin jo täysin sujut sen ajatuksen kanssa, että matkani tiimiyrittäjänä päättyisi tähän, ja jälkikäteen olen kuullut useamman tiimiläiseni olleen päätöksestäni aivan yhtä varmoja. 

Montun pohjalla tapahtui kuitenkin jokin ratkaiseva käänne, jonka voin näin jälkikäteen peilata suoraan Decin ja Ryanin (1985) itseohjautuvuusteoriaan. Teorian mukaan ihmisen psykologiset perustarpeet ovat autonomia eli omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys, joiden täyttyminen on välttämätöntä sisäisen motivaation ja hyvinvoinnin ruokkimiselle (Toiminta Akatemia, 2026). Sanoitin itselleni joululoman jälkeen olennaisen oivalluksen: jokainen sekunti, jonka vietän Proakatemialla, on täysin vapaaehtoista ja perustuu omaan tahtooni. Jos kerran kyse on omasta valinnastani, on täysin loogista, että aikani tulisi käyttää hyvin ja oppimiseen panostaen, eikä pahoinvoiden. 

Tämä omatahtoinen päätökseni jäädä palautti minulle elintärkeän autonomian kokemuksen. Kun en ollut enää samalla tavalla riippuvainen tiimin hyväksynnästä, aloin sisäistää uudenlaista “mitä jos mä onnistun” -asennetta, ja pelkoni tulla tuomituksi pieneni päivä kerrallaan. Uskalsin jälleen mieltää itseni osaksi ryhmää ja olla oma, rehellinen itseni tiimiläisten seurassa, mikä alkoi luoda aidompaa yhteyttä muihin tiimiläisiin. Aiemmin olin enemmän jumissa pelkojeni kanssa, mutta oivallus tekemisen vapaaehtoisuudesta toimi merkittävänä suorituspaineiden purkajana. Uskallus ottaa haasteita vastaan ja vastuuta tiimin sisällä enemmän auttoi itsetunnon kanssa, kun koki olevansa kyvykkäämpi tiimiläinen. 

Tämä sisäinen muutos johti suoraan siihen konkreettiseen lopputulokseen, että toukokuussa 2026 tiimiläiset arvioivat minun siirtyneen kehällä “oman tonttinsa hoitajaksi”, ja useampi näki minut jopa aktiivisena jäsenenä. Kun ymmärsin, että Proakatemia ei ole velvollisuus vaan täysin oma valintani, sain takaisin kykyni hengittää, haastaa ja kasvaa.

Johtajuus ja periksiantamattomuus 

Nyt meiltä kaikilta kaivataan johtajuutta. Kaipaan sitä omassa tilanteessani edelleen, ja Draiv kaipaa sitä kipeästi aivan jokaiselta tiimiläiseltä. Tiimiläiseni Aatu Kemppainen sanoitti asian kauniisti eräässä pajassamme: ”Siirretään vastuu kaikilta jokaiselle.” Pääsimme yhdessä ymmärtämään uudelleen sen tosiasian, että olemme keskenämme perustajakumppaneita ja siksi tilivelvollisia pitämään osuuskuntamme elossa. Hain hiljattain kolmatta kertaa Draivin hallitukseen ja tulin vihdoin valituksi. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että uuteen hallitukseen oli tasan kaksi hakijaa ja vapautuvia paikkoja oli yhtä monta. Koin kuitenkin, että minut otettiin aidosti ja lämpimästi vastaan. Aiemmat hakukertani ja niissä koetut tappiot olivat lievästi sanottuna ruokkineet sisäistä epävarmuuttani siitä, kuulunko todella tähän yhteisöön. 

Tätä epävarmuutta ja sen voittamista voin peilata psykologisen omistajuuden käsitteeseen. Tutkimusten mukaan psykologinen omistajuus syntyy ensisijaisesti silloin, kun yksilö saa kontrolloida työtään, oppii tuntemaan kohteen syvällisesti ja sijoittaa organisaatioon huomattavasti omaa aikaansa sekä energiaansa (Pierce, Kostova & Dirks, 2001). Jos yhteistä visiota ei ole myyty tiimille eikä todellista sitoutumista eli ole saavutettu, tällaista omistajuutta ei pääse syntymään ja tekeminen lopahtaa heti alkuunsa. Kuten James M. Kerr (2024) osuvasti huomauttaa, aito omistajuus tarkoittaa sitä, että tiimin jäsenet kohtelevat yritystä kuin omaansa ja ottavat henkilökohtaista vastuuta sen menestyksestä. Ilman tätä tunnetta työskentely jää pelkäksi rutiininomaiseksi suorittamiseksi. 

Hallitushakujen hylkäykset ja niistä nouseminen opettivat minulle jotain todella arvokasta omasta asenteestani. Aloin mieltää, että luottamus ei synny täydellisistä suorituksista tai virheettömyydestä. Se syntyy näkyväksi tulemisesta, siitä, että uskaltaa olla pajoissa oma itsensä huumoria ja rehellisiä näkemyksiä myöten, ja siitä, että sitoutuu yhteisöön tiukasti myös pettymysten hetkellä. Tätä oivallusta vahvisti se, kun tiimiläiseni Petrus Poutanen nykäisi minua hihasta ja vinkkasi entisenä Liekin jäsenenä, että minun kannattaisi hakea ensi lukuvuodeksi paikkaa yhteisömme johtajaporukkaan. Otin haasteen vastaan, ja nyt odottelen mielenkiinnolla uuden Liekin valintoja. Näin lukuvuoden loppupuolella ajankohta on hassu, mutta odotan syksyä jo innolla. 

Toukokuun alun “bottom lines” -paja oli konkreettinen osoitus tästä sisäisestä muutoksesta. Suurin osa tiimistä yhtyi valmentajamme Mikael Lindellin kommenttiin: ”Draiv is back”. Paja oli äärimmäisen herättelevä, ja kirjasin henkilökohtaiseen Motorola-reflektiooni seuraavaa: ”Olen tänään provosoitunut, nauranut, välittänyt Draivista, antanut palautetta, ottanut palautetta vastaan, oivaltanut uutta sekä haastanut dialogia”. Ihan selkeästi tiimissämme on tapahtumassa jotain ratkaisevaa. Kim Scottin (2017) teoksessaan Radical Candor kuvaama suoran puheen kulttuuri, jossa henkilökohtainen välittäminen ja suora haastaminen yhdistyvät saumattomasti, alkaa todella ottaa muotoaan Draivin murroksessa (Funidata, 2024). Kun ymmärrämme nostaa vaatimustasoamme ryhdikkäämmäksi ja uskallamme aidosti haastaa toisiamme ilman konfliktin pelkoa, alamme viimein sisäistää psykologista omistajuutta ja kantaa radikaalia vastuuta koko tiimin menestyksestä.

Johtopäätökset: Kohti syksyä 2026 

Mitä syksy 2026 tuo tullessaan? Odotan innolla pääsyä työskentelemään Draivin johdossa, joksi kutsumme hallitusta ja johtoryhmää kollektiivisesti. Hallitustyöskentely itsessään ei toki tule viemään aivan päättömiä tuntimääriä, mutta se sitouttaa olemaan perillä tiimin asioista. Tieto Liekkiin valinnoista antaa vielä odottaa itseään, mutta riippumatta siitä, missä roolissa syksyllä toimin, minulla on kaksi selkeää visiota Draivin arjen kehittämiseksi. Ensimmäinen niistä on Draivin solumallin parantaminen ja johdettu fasilitointi. Vaikka jokaisen tiimiyrittäjän tulee olla omatoiminen, se ei poista sitä tosiasiaa, että laadukas fasilitointi ja johtotyö poistavat tekemisestä kitkaa ja edesauttavat asioiden edistymistä yhteisössä. 

Toisena tavoitteenani on Draivin tiimin yhteinen projekti, jota olen kaavaillut jo tulevalle kesälle, mikäli tiimi on siihen valmis. Tässä kohtaa aion siirtyä sanoista tekoihin ja soveltaa Piercen ym. (2001) kuvaamaa psykologista omistajuutta käytännön tasolla: aion ehdottaa itseäni suoraan projektin vetäjäksi. Jos haluan todella rakentaa vahvaa sitoutumista ja omistajuutta koko osuuskuntaan, minun on uskallettava ottaa ohjakset käsiini ja kantaa radikaalia vastuuta yhteisestä onnistumisesta. 

Tulevaa lukuvuotta ajatellen minun on oltava äärimmäisen tarkoituksenmukainen tekemisissäni. Miten aion suojella uutta “radikaalin vastuun” asennettani syksyn 2026 kiireissä, jotta en putoa takaisin passiivisen suorittajan ansaan? Minun on pidettävä aktiivisesti huoli siitä, etten ajaudu tiimioperaatioissa pelkäksi suorittajaksi, mikä pahimmillaan tulehduttaisi koko tiimin kulttuurin ja muuttaisi yhteiset asiat jälleen raskaaksi pakkopullaksi. Asenteeni on nyt opportunistinen, enkä aio enää antaa periksi tai piiloutua teeskennellyn harmonian taakse. Aion pitää tiukasti kiinni oivalluksestani vapaaehtoisuuden voimasta ja jatkaa itseni puskemista rajojen yli ja uskon, että tämä kasvu kuuluu ja näkyy varmasti tulevan syksyn reflektoivissa teksteissä sekä pajoissa.