Reflektoiva teksti

Milloin vähempikin riittää?

Ennen syksyn alkua minua huoletti aidosti, keksinkö mitään projektia, sillä minulla ei ollut vielä selkeää käsitystä siitä, mitä haluaisin tehdä. Kesällä hain mukaan pentujoogatoimintaan ajatellen sen olevan hauska tapa kerryttää projektitunteja, mutta en tullut silloin valituksi. Syksyn lähestyessä päätin silti luottaa siihen, että akatemialle palatessa suunta alkaisi hahmottua. Paluu osoitti, etten ollut ainoa ilman suunnitelmaa, ja keskustelujen myötä esiin nousi idea tapahtumasta aikuisille trampoliinipuistossa. Otimme nopeasti yhteyttä yhteistyökumppaniin, ja vaikka konsepti oli vielä alkuvaiheessa, saimme vihreää valoa ja käynnistimme kahdeksan viikon intensiivisen projektin. Tapahtuma sai nimen Rush All Night ja eteni vauhdilla, vaatien runsaasti markkinointia ja suunnittelua. Samanaikaisesti syntyi myyntipäiviä varten Eat&Greet-aamupalaboksi, jonka konseptointi ja pitchaus veivät paljon aikaa. Pian tämän jälkeen minua pyydettiin mukaan myös pentujoogatoimintaan, ja yhtäkkiä minulla oli useita projekteja käynnissä yhtä aikaa: Rush All Night, Eat&Greet ja työ pentujoogassa. Huomattavasti enemmän tekemistä kuin olin syksyn alussa osannut kuvitellakaan.

Huomaan, että minulle on vaikeaa pysäyttää toimintaa tai kieltäytyä uusista asioista. Kun keksin lähteä mukaan johonkin, on sitä vaikea pysäyttää. Tästä syystä sanon harvoin ei. Halu hoitaa aloitetut asiat hyvin on vahvuuteni, mutta voi se kääntyä myös minua vastaan. Alan kuitenkin ymmärtää, että jokainen uusi ”kyllä” on tosiasiassa ”ei” jollekin jo aloitetulle. Sanomalla tietoisesti ”ei”, en kieltäydy pelkästään työstä, vaan mahdollistan itselleni mielenrauhan ja tilan tehdä käynnissä olevat projektit sillä laatutasolla, jota itseltäni vaadin.

Kaiken tekemisen tasapainottelu on ollut melko haastavaa. Kaikki mainitsemani projektit ovat mielenkiintoisia, mutta haasteen on luonut tunne siitä, että en voi keskittyä mihinkään täysillä. Rush All Night ja Eat&Greet loivat kuormitusta epävarmuudella ja sillä, että niitä piti koko ajan kehittää ja pohtia, mitä seuraavaksi. Huomasin, että pahin kiire ei ollutkaan kalenterissa, vaan päässä. Tiihonen ja Saari (2025) kuvaavat samanlaisia tunteita teoksessaan Missio vai mielenrauha, ja tätä ilmiötä selittää osuvasti myös asiantuntija Minna Toivanen (Ammattiliitto Pro, 2021). Hänen mukaansa yksi suurimmista aikahaasteista on se, että mielellä voi olla eri aikataulut kuin työllä. Kun pitäisi keskittyä, mieli harhaileekin muualle. Tämä on näkynyt omassa arjessani haasteena pitää ajatukset kasassa, kun työn fokus on kadonnut useiden päällekkäisten projektien alle. On vaikea keskittyä yhteen asiaan, jolloin en pysty antamaan parasta panostani mihinkään. Se, etten pysty antamaan parastani, kuormittaa entisestään, koska haluaisin antaa aina kaikkeni. Vaadin itseltäni melko paljon, ja koen tietynlaista epäonnistumista suoriutumisestani.

Kuormitus ei näy pelkästään ajatuksissa, vaan myös arjen pienissä hetkissä. Huomasin olevani jatkuvasti hieman levoton. Turhaudun helposti ja yksittäisten asioiden aloittaminen tuntuu raskaalta. Samalla huomaan, että pyrin täyttämään kalenterini tekemisellä sen sijaan, että pysähtyisin. Se, että saan täytettyä kalenteria, tuo minulle hetkellistä tyydytystä siitä, että suoritan ja suoriutuisin hyvin. Tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu kuitenkin yllättävän vaikealta. Tiedostan omat toimintamallini ja ymmärrän kyllä, ettei kaiken haaliminen omalle lautaselle ole pitkällä aikavälillä fiksua. Silti huomaan toistavani samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen. Ajatus rajojen asettamisesta tuntuu hyvältä teoriassa, mutta käytännössä siihen tarttuminen on vaikeaa, etenkin silloin kun mahdollisuuksia avautuu useita yhtä aikaa.

Tällä hetkellä väsymys on kuitenkin alkanut ottaa tilaa innostukselta. En ole pelkästään kuormittunut, vaan myös henkisesti väsynyt jatkuvaan ajatteluun, priorisointiin ja oman pääni sisällä käytyyn kamppailuun. Olen nyt pysähtynyt pohtimaan omaa tapaani tehdä ja suhtautua tekemiseen. Ymmärrän, ettei haasteeni liity motivaation puutteeseen tai haluttomuuteen tehdä töitä, vaan siihen, miten rytmitän useita asioita samanaikaisesti. Kun projekteja on useita, en ole riittävästi pysähtynyt tekemään tietoisia valintoja siitä, mihin keskityn milloinkin, vaan olen pyrkinyt pitämään kaikki pallot ilmassa yhtä aikaa. Myös Tiihonen pohtii teoksessaan Missio vai mielenrauha (2025) sitä, kuinka vaikeaa on tunnistaa, milloin vähempikin olisi riittävää. Minun pitäisi löytää riittävän raja tekemiseeni (Tiihonen & Saari, 2025).

Kevääseen siirtyessä haluan ottaa tämän havainnon tietoisesti mukaan omaan toimintaani. Vaikka tekemistä tulee olemaan jatkossakin paljon, pyrin jakamaan työmäärää selkeämmin ja keskittämään huomioni yhteen kokonaisuuteen kerrallaan. Samalla haluan harjoitella rajojen asettamista ja hyväksyä sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä samanaikaisesti. Uskon, että näin pystyn tekemään asioita kestävämmällä tavalla ja antamaan paremman panoksen tekemiseeni.