Reflektio rahasta, vastuusta ja johtamisesta Proakatemialla, yksilötasolla ja yhteiskunnassa
Raha päätöksenteon hiljaisena ohjaajana osuuskunnassa
Osuuskunnassa raha ei aina ohjaa päätöksiä ääneen, mutta se ohjaa niitä silti. Usein vasta jälkeenpäin huomataan, että jokin valinta tehtiin siksi, että rahatilanne tuntui epävarmalta, tai siksi, että taloudellinen riski koettiin liian suureksi. Toisaalta joskus taas päätös perustellaan oppimisella tai tiimihengellä, vaikka taustalla olisi myös huoli toimeentulosta.
Tämä tekee rahasta haastavan johtamiskysymyksen. Jos rahasta ei puhuta avoimesti, se alkaa vaikuttaa kulisseissa. Silloin syntyy helposti väärinkäsityksiä: joku kokee, että hänen panostaan ei arvosteta, toinen kokee kantavansa liikaa riskiä, kolmas vetäytyy tekemisestä, koska ei koe taloudellista turvaa. Harvoin kyse on laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä, useammin epävarmuudesta.
Muistan pohtineeni valintakurssin lähipäivänä pajassa, että tiimissä olisi tärkeää luoda yhtenevä käsitys rahasta. Dialogin aikana tajusin kuitenkin hyvin pian, että se on mahdotonta. Tulemme jokainen eri lähtökohdista, kasvatuksesta ja taloudellisesta tilanteesta, sekä omaamme erilaiset tavoitteet ja periaatteet liittyen rahaan. Yhtenevän rahakäsityksen sijaan tärkeää on luoda realistiset ja reilut odotukset liittyen rahaan ja osuuskunnassa tarkemmin ressumaksuihin. Mielestäni tilanne on tällä hetkellä tiimissämme hyvä, mutta aihetta ei ole tullut liikaa pohdittua yhdessä ääneen.
Valajassa, kuten muissakin osuuskunnissa raha on samalla sekä yhteinen että henkilökohtainen asia. Tämä ristiriita vaatii johtamiselta herkkyyttä. Johtaminen ei ole vain projektien ja tavoitteiden koordinointia, vaan myös sen tunnistamista, milloin raha alkaa kaventaa ihmisten toimintakykyä. Tällöin pelkkä kehotus “ottaa vastuuta” ei enää riitä, vaan tarvitaan yhteisiä rakenteita ja keskustelua.
Kaiken takana on raha
Proakatemialla rahaa ei voi sivuuttaa, vaikka kuinka haluaisi keskittyä oppimiseen, tiimityöhön tai itsensä kehittämiseen. Raha on koko ajan taustalla: projekteissa, hinnoittelussa, palkkioissa, jaksamisessa ja siinä, millaisia valintoja uskallamme tehdä. Osuuskunnassa raha ei ole vain lopputulos, vaan osa oppimisympäristöä – joskus jopa sen rehellisin opettaja.
Huomaan itse pohtivani rahaa erityisesti näin kesän tullen. Mistä tienaan tarpeeksi? Kuinka paljon jaksan tehdä töitä? Milloin raha mahdollistaa vapautta ja milloin se alkaa ohjata liikaa? Nämä kysymykset eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan liittyvät suoraan myös Valajan arkeen. Raha vaikuttaa siihen, kuka uskaltaa ottaa riskiä, kuka joutuu pelaamaan varman päälle ja millaisia mahdollisuuksia tiiminä ylipäätään rakennamme.
Näitä ajatuksia peilatessani tartuin kahteen hyvin erilaiseen teokseen: Vesa Puttosen Miten miljoona hankitaan ja kulutetaan ja Paavo Teittisen Pitkä vuoro. Puttonen puhuu rahasta mahdollisuutena ja yksilön toimijuutena, Teittinen taas näyttää rahan kääntöpuolen, eli sen, miten toisen ihmisen vapaus voi rakentua toisen epävarmuuden varaan. Näiden rinnalle nostan vielä tutkimustietoa eriarvoisuudesta Suomessa, joka auttaa katsomaan rahaa vähemmän mustavalkoisesti. Näiden kolmen näkökulman kautta tarkastelen rahaa yrittäjyyden, osuuskunnan ja tiimijohtamisen näkökulmasta.
Raha ja yksilön vastuu – yrittäjyys houkuttelevana lupauksena
Yrittäjyydessä ja Proakatemialla korostuu ajatus yksilön vastuusta. Tee töitä, myy osaamistasi, opi jatkuvasti ja rakenna oma polkusi. Kukaan ei pakota perustamaan omaa yritystä, mutta kukaan ei myöskään takaa turvaa. Tämä ajattelu on samaan aikaan vapauttavaa ja vaativaa.
Puttosen ajattelussa raha näyttäytyy nimenomaan mahdollisuutena. Raha ei ole vain kulutusta varten, vaan keino ostaa aikaa, vapautta ja vaihtoehtoja. Taloudellinen liikkumavara antaa mahdollisuuden valita, mihin suostuu ja mistä kieltäytyy. Tässä mielessä vaurastuminen ei näyttäydy ahneutena, vaan keinona vähentää pakon ohjaamaa elämää (Puttonen, 2026).
Tunnistan, miksi tämä ajattelu vetoaa minuun. Yrittäjänä haluan uskoa siihen, että omilla valinnoilla on merkitystä. On lohdullista ajatella, ettei tulevaisuus ole pelkkää sattumaa. Osuuskunnassa raha mahdollistaa kokeilut, virheet ja oppimisen. Samalla raha myös pakottaa kokeiluun, virheisiin ja oppimiseen. Raha motivoi yrittämään ja rakentamaan taloudellisesti turvattua tulevaisuutta.
Samalla, kun rahan tienaamisesta, sijoittamisesta ja rahan kanssa toimimaan oppimisesta huomaan ajattelevani, miten epäreilu maailma on. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa tienaamiseeni, mutta ei läheskään kaikilla maailmassa. Välillä se tuntuu väärältä, mutta toisaalta myös oikeudeltani.
Kenellä on oikeasti varaa valita?
Vaikka Puttosen ajattelu on inspiroivaa, se ei tunnu kaikille yhtä realistiselta. Säästäminen, sijoittaminen ja riskinotto vaativat jotain, mitä kaikilla ei ole: turvaa. Tarvitaan rahaa, jota ei tarvita heti elämiseen, ja luottamusta siihen, että yksi epäonnistuminen ei kaada kaikkea.
Osuuskunnassa tämä näkyy yllättävän selvästi. Kaikilla tiimiläisillä ei ole samanlaisia lähtökohtia, tukiverkkoja tai riskinsietokykyä. Jollekin yrittäjyys on innostava mahdollisuus, toiselle se on jatkuvaa epävarmuutta. Kun puhumme rohkeudesta, kasvusta ja riskinotosta, puhumme samalla siitä, kenellä on varaa epäonnistua.
Tämä herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta en halua vesittää yrittäjämäistä ajattelua tai vastuuta omasta tekemisestä. Toisaalta koen tärkeäksi tunnistaa sen, etteivät samat valinnat tunnu samoilta kaikille. Johtamisen näkökulmasta tämä on olennainen havainto: samanlaiset odotukset voivat olla toiselle motivoivia ja toiselle ahdistavia.
Osuuskuntamme sisällä kuilu ei kuitenkaan ole mikään huolestuttava, mutta kuitenkin mielessä pidettävä teema. Puolestaan verratessa esimerkiksi Teittisen Pitkä vuoro –kirjan kertomuksiin ihmiskaupan ja orjatyön uhreistasuomessa, heiltä anastetusta palkasta, verottajien laillisesta laittomasta toiminnasta ja rutiköyhien lähtökohtien aiheuttamasta pakkotyöstä oman perheen elättämiseksi on vaikea uskoa edes todeksi.
Raha, työ ja näkymätön epäreiluus
Teittisen Pitkä vuoro kääntää katseen sinne, minne sitä harvemmin haluaa suunnata. Kirja tekee näkyväksi työn, joka pysyy yleensä näkymättömissä. Halpa hinta, nopea palvelu ja tehokas arki eivät synny tyhjiössä, vaan usein heikon neuvotteluaseman ja jatkuvan venymisen ja pakon varassa (Teittinen, 2025).
Vaikka Teittinen käsittelee erityisesti alustataloutta ja heikossa asemassa olevia työntekijöitä, kirja sai minut pohtimaan myös osuuskunnan sisäistä todellisuutta. Kuka tekee näkymätöntä työtä? Kuka kantaa vastuuta, joka ei näy euroina? Kenen työ mahdollistaa sen, että toisella on enemmän vapautta?
Osuuskunnassa epäreiluus ei useimmiten ole tietoista tai tahallista. Se syntyy huomaamatta. Joku hoitaa yhteisiä asioita, organisoi, pitää lankoja käsissään tai paikkaa muiden jälkiä. Kaikki tämä ei näy laskutuksessa, mutta vaikuttaa suoraan jaksamiseen ja motivaatioon. Teittisen kirjan jälkeen on vaikea sivuuttaa tätä. Raha ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan myös moraalinen.
Raha on helppo ja tasapuolinen mittari siihen, että jokainen tuo kuukausittain saman panoksen tiimin kassaan, mutta näkymätön työ muiden vapauden eteen on aihe, jota tämän ajatuksen jälkeen on vaikea jättää tarkkailematta. En näe sen vaativan minkäänlaisia rakennemuutoksia Valajassa, mutta lähinnä korostaa huomiota ja kiitollisuutta tällaista pedin petaamista kohtaan.
Yksilön ja rakenteiden väliin jäävä tila
Puttosen ja Teittisen näkökulmien väliin jää jännite, joka kuulostaa tutulta Proakatemialla. Meitä kannustetaan ottamaan vastuuta omasta oppimisesta ja taloudesta, mutta samaan aikaan toimimme rakenteissa, jotka ohjaavat mahdollisuuksia enemmän kuin ehkä haluamme myöntää.
Tutkimustieto eriarvoisuudesta auttaa hahmottamaan tätä kokonaisuutta. Deaton Review ‑raportin mukaan eriarvoisuus Suomessa ei synny vain yksilöiden valinnoista, mutta se ei myöskään ole täysin hallitsematon ilmiö. Keskeistä on se, millaisia turvaverkkoja ja työmarkkinarakenteita yhteiskunta tarjoaa (Paukkeri, Ravaska & Riihelä, 2023).
Kun tätä ajattelee osuuskunnan näkökulmasta, rakenteet eivät tarkoita vain sääntöjä tai sopimuksia, vaan arjen käytäntöjä. Esimerkiksi sitä, miten projektien tuotot jaetaan, kuka kantaa riskin silloin kun työ tehdään ennen rahaa ja kenellä on varaa joustaa oppimisen etenemisen, kuten pajatuntien nimissä. Jos nämä asiat jäävät epäselviksi, vastuu ja epävarmuus kasaantuvat helposti samoille ihmisille. Juuri siksi kevyet tai keskeneräiset rakenteet vaikuttavat voimakkaasti siihen, koetaanko toiminta reiluksi. Tehdäänkö jako liiketoimintakohtaisissa tiimeissä fiilispohjalta, kristillisellä tasajaolla vai suoraan myynnin ja työn tuloksesta? Lasketaanko alustava ja “jälkipyykki” -työpanos tulokseen?
Vaihtoehdot eivät ole vääriä, mutta tärkeä huomio pysähtyä miettimään.
Oma rahasuhteeni ja johtajuus
Huomaan suhtautuvani rahaan ristiriitaisesti. Toisaalta ajattelen, että pärjään kyllä. Perustelen monia valintoja sillä, että rahaa tulee ja rahaa menee. En halua elää niin, että kaikki päätökset tehdään säästämisen tai pääoman kasvattamisen ehdoilla. Haluan kokea, oppia ja elää nyt.
Samaan aikaan tiedän, ettei tämä ole kaikille mahdollista. Kaikilla ei ole varaa ajatella, että myöhemmin tienaa enemmän tai että riskit kyllä kantavat. Yrittäjänä ja osuuskunnan jäsenenä voin vaikuttaa tuloihini, mutta tämäkään ei ole itsestään selvää kaikille.
Johtamisen näkökulmasta tämä herättää muutamia kysymyksiä. Millaisen viestin annan tiimissä rahasuhteellani? Kannustanko huomaamattani riskinottoon, joka ei ole kaikille turvallista? Uskallanko puhua rahasta avoimesti, jotta epäreiluus ei jäisi piiloon?
Mitä raha opettaa minulle tiimijohtamisesta?
Raha on opettanut minulle tiimijohtamisesta ehkä enemmän kuin mikään yksittäinen teoria. Se paljastaa nopeasti, kuinka eri tavoin ihmiset suhtautuvat riskiin, epävarmuuteen ja tulevaisuuteen. Jollekin raha on väline vapauttaa aikaa ja mahdollisuuksia, toiselle se on jatkuva huoli, joka määrittää arkea.
Tämä on saanut minut pohtimaan, millaista johtajuutta itse haluan harjoittaa osuuskunnassa ja sen ulkopuolella. Haluan uskoa vastuuseen ja yrittäjämäiseen ajatteluun, mutta en halua rakentaa kulttuuria, jossa pärjää vain se, jolla on varaa ottaa riskejä. Johtaminen ei ole mielestäni sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin, vaan sitä, että erilaiset lähtökohdat tunnistetaan ja kyetään luomaan yksilöllisiä, mutta reiluja ratkaisuja. Helpommin toki sanottu kuin tehty.
Raha opettaa myös sen, ettei reiluus synny automaattisesti. Vaikka osuuskunnan perusajatus on tasa-arvo ja yhdessä tekeminen, taloudelliset rakenteet voivat silti tuottaa epätasapainoa. Siksi koen, että rahasta puhuminen on myös vastuullista johtamista. Se ei tee päätöksistä helppoja, mutta tekee niistä rehellisempiä.
Yhteenveto: rahaa saa tavoitella, mutta ei silmät kiinni
Lopulta raha ei ole osuuskunnassa vain tulos tai mittari, vaan jatkuva neuvottelu vapauden ja vastuun välillä. Jokainen hinnoittelupäätös, palkkionjako ja projekti kertoo jotain siitä, millaista toimintakulttuuria rakennamme.
Puttonen muistuttaa, että taloudellista tulevaisuutta voi ja saa rakentaa aktiivisesti. Teittinen muistuttaa, ettei tätä voi tehdä irti toisista ihmisistä. Tutkimus taas osoittaa, että rakenteilla on väliä, mutta ne eivät poista yksilön toimijuutta.
Minulle tästä muodostuu ajatus, että rahaa saa tavoitella myös osuuskunnassa, kunnianhimoisesti ja rohkeasti, mutta sitä ei saa tavoitella silmät kiinni. Todellinen yrittäjyys ja johtajuus eivät ole vain sitä, miten paljon rahaa tehdään, vaan sitä, millaisin ehdoin se tehdään ja millaista vapautta se mahdollistaa kaikille tiimissä.
Lähteet:
Paukkeri, T., Ravaska, T., & Riihelä, M. (2023). Deaton Review – eriarvoisuus Suomessa (VATT Policy Brief 4/2023). Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.
Puttonen, V. (2026). Miten miljoona hankitaan ja kulutetaan [Äänikirja]. Otava. BookBeat.
Teittinen, P. (2025). Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen [Äänikirja]. Gummerus. BookBeat.
Essee-esa (sparraus, rakenne ja lähdemerkinnät)