Minä, tiimit ja organisaatiokulttuurin merkitys

Millaisessa kulttuurissa minä toimin ja miten havainnoin ympäristöäni

Olen aina ollut herkkä organisaatiokulttuurin hienovaraisille vivahteille. Huomaan erittäin nopeasti, millainen energia tiimissä vallitsee, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja millainen perusolettama heillä on toisista. Minulle sopivin kulttuuri on avoin, lempeä, selkeä ja mutkaton, sellainen, jossa ihmiset voivat nauraa itselleen, kysyä “tyhmiä kysymyksiä” ilman epäröintiä ja jossa oletetaan hyvää eikä pahaa. Kun tulen uuteen ympäristöön, reagoin ensikohtaamiseen aina intuitiivisesti: jos tiimi on energinen ja puhelias, innostun välittömästi ja astun sisään keskusteluun kuin itsestään. Jos taas huomaan varautuneisuutta, epäröintiä tai sen, ettei kukaan uskalla sanoa mitään, kehoni menee kuin puolittain valppauteen, haluun auttaa, mutta samalla huomaan turhautuvani. Avoimuus on minulle sekä arvo että tapa olla maailmassa ja siksi ympäristöt, joissa keskustelu virtaa, tuntuvat kodilta.

Olen myös kokenut olevani vääränlaisissa kulttuureissa ja ne kokemukset ovat opettaneet valtavasti. Eniten minua satuttaa se, kun minusta tehdään oletuksia. Ei kysytä, ei pysähdytä, ei yritetä katsoa tilanteita minun silmilläni, vaan päätellään valmiiksi. Pahinta on, jos oletetaan negatiivista: että olen välinpitämätön, laiska tai jotenkin muuta kuin olen. Tällaiset tilanteet ovat jättäneet minuun herkkyyden, mutta ovat samalla terävöittäneet silmäni organisaatiokulttuurille. Niin kuin Rinne (2021) kirjoittaa, psykologinen turvattomuus syntyy herkästi silloin, kun ihmiset alkavat tulkita toisiaan puolustautumisen kautta eikä uteliaisuudella. Turvattomassa kulttuurissa oletetaan pahaa, rakennetaan tarinoita muiden puolesta ja siirretään omia epävarmuuksia toisiin. Juuri tästä syystä koen niin voimakkaasti, että hyvä tiimikulttuuri perustuu oletusarvoon hyväntahtoisuudesta ja avoimuudesta.

Kun kulttuuri toimii, tunnen koko kehossa keveyden ja mielessä selkeän onnellisuuden tunteen. Tuntuu siltä, että olen osa jotain merkityksellistä. Ei siksi, että tekisimme suuria asioita, vaan koska jokainen meistä saa olla oma itsensä. Tämä kokemus merkityksellisyydestä on minulle tärkeä osa organisaatiokulttuurin toimivuutta: tiimi ei ole vain tila suorittaa tehtäviä, vaan yhteisö, jonka sisällä ihmiset kasvavat ja oppivat toisiltaan. Kun ilmapiiri on turvallinen ja myötätuntoinen, koen kukoistavani. Jos taas kulttuuri on epämääräinen, selkäänpuukottava tai täynnä olettamista, minut valtaa turhautuminen. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea olla oma itsensä ja silloin suuntaudun enemmän tarkkailijaksi, sisäänpäin kääntyneeksi ja varuillani olevaksi.

 

Roolini tiimissä: ideoija, turvallisuuden rakentaja ja ihmisten potentiaalin näkijä

Roolini tiimeissä on muodostunut lähes itsestään ja tunnistan siinä kaavan. Olen ideoija ja energian sytyttäjä. Kun ympäristö on turvallinen ja vuorovaikutus luontevaa, alan spontaanisti keksiä asioita, joilla voisimme lisätä yhteisöllisyyttä, rakentaa yhteisiä kokemuksia tai tehdä työskentelystä mielekkäämpää. Minulle on luonnollista nähdä mahdollisuuksia ja tilanteita, jotka voisivat tuoda tiimin lähemmäs toisiaan. Ideoinnissa ei ole kyse vain luovuudesta, vaan halusta rakentaa kulttuuria, joka toimii kaikille. Haluan, että työympäristö tuntuu hyvältä paikalta olla.

Samalla koen vahvasti olevani tiimin psykologisen turvallisuuden vaalija. Tämä ei tarkoita, että istuisin ylimpänä johtajana pitämässä sääntöjä yllä, vaan että huomaan ne, joita ei huomata. Näen hiljaiset, varautuneet ja sivuun jäävät ihmiset, koska osaan lukea tilanteita intuitiivisesti. Minulla on taipumus puhua niiden puolesta, jotka eivät aina uskalla avata suutaan. Tämä ei ole rooli, jonka olen tietoisesti valinnut vaan se kumpuaa sisäisestä tarpeestani varmistaa, että kukaan ei jää ulkopuolelle tai koe olevansa merkityksetön. Ja rehellisesti sanottuna, minä vain koen iloa siitä, kun näen jonkun löytävän paikkansa tiimissä.

Samaan aikaan olen oppinut, ettei roolini tarvitse olla kaikkivoipa. Olen kehittynyt antamaan vastuuta muille, enkä enää tunne tarvetta päättää joka asiasta. Pystyn nykyään vetäytymään, jos joku muu on selvästi parempi jossain asiassa tai jos heidän näkemyksensä vie tiimiä eteenpäin paremmin kuin omani. Silti on tilanteita, joissa minusta nousee esiin vahva puolustaja. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun on kyse esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta, ihmisarvosta tai psykologisesta turvallisuudesta. Tällöin minusta tulee jämäkkä, jopa kiivas. Jos taas keskustelu koskee aihetta, jota en tunne perinpohjaisesti, jään mielelläni kuuntelijaksi tarvittaessa kerron kyllä mielipiteeni. Koen osaavani erottaa, milloin puhuminen vie asioita eteenpäin ja milloin kuunteleminen on arvokkaampaa.

Roolini ei ole staattinen, vaan se elää tilanteen ja kulttuurin mukana. Kun tiimi toimii, tunne sisälläni on lämmin, virtaava ja luova. Kun kulttuurissa on ongelmia, roolini muuttuu enemmän selviytyjäksi: tarkkailen, suodatan energiaa ja odotan parempia olosuhteita. Tämän oppiminen on ollut minulle tärkeä osa ymmärrystäni omasta organisaatiokäyttäytymisestä.

 

Psykologinen turvallisuus, vuorovaikutus ja johtajuus suhteessa omaan toimijuuteeni

Psykologinen turvallisuus ei ole minulle teoreettinen termi vaan kokemus, joka näkyy arjessa joka päivä. Huomaan psykologisen turvallisuuden läsnäolon siinä, kuinka vapautuneesti voin esittää kysymyksiä jopa sellaisia, jotka koen itse “tyhmiksi”. Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa kysyä, sillä tiedän, että yleensä joku muukin miettii samaa. Tämä on yksi syy, miksi koen olevani luonteva keskustelija ja tilanteiden avaaja. Toisaalta tunnistan myös sen oudon paradoksin, että jännitän yleensä enemmän puhua tuttujen kuin tuntemattomien edessä. Se kertoo jotain siitä, että psykologinen turvallisuus ei ole sidoksissa vain rakenteisiin, vaan myös siihen, millaisia merkityksiä olemme rakentaneet muiden katseista, tutun ihmisen mielipide voi tuntua painavammalta, koska hän tuntee meidät jo.

Olen ollut ympäristöissä, joissa psykologista turvallisuutta ei ole ja olen huomannut, etten hiljene silloinkaan. Rohkeus puhua on minussa syvällä. Mutta huomaan itsessäni muutoksen: ääneni muuttuu varovaisemmaksi, analysoivammaksi ja suodattavammaksi. En menetä kykyä ilmaista itseäni, mutta menetän spontaaniuden, joka minulle on ominaista. Se kertoo paljon siitä, miten syvälle psykologinen turvallisuus meihin vaikuttaa. Kun sitä on, minä olen enemmän. Kun sitä ei ole, minä supistun.

Johtajuudesta minulla on vahvat näkemykset juuri tästä syystä. Tarvitsen selkeän ja läsnä olevan johtajan, joka antaa tilaa mutta ei katoa taustalle. Minulle tärkeää on luottamus, jos osaan asiani, haluan saada toimia rauhassa. Mikromanageeraus vie minulta hapen ja motivaation, kun taas välinpitämättömyys tekee siitä tyhjän. Innostava, selkeä ja rohkea johtaja saa minut kukoistamaan. Tällaisen johtajan alla minussa herää parhaimmillani tehokkuus, ideointi ja ennen kaikkea halu tehdä hyvää yhteisölle. Rinteen (2021) mukaan turvallinen organisaatio syntyy juuri tällaisesta johtajuudesta: siitä, että johtaja näyttää suuntaa, mutta antaa tilaa ihmisten potentiaalille. Tämä resonoi syvästi siihen, miten itse toimin. Haluan johtajalta samaa, mitä annan itse tiimille: avoimuutta, reiluutta ja tilaa olla oma itsensä.

Muutokset eivät pelota minua oikeastaan päinvastoin. Koen organisaatiomuutokset enemmänkin mahdollisuutena kuin uhkana. Rakastan uuden oppimista ja tilanteita, joissa saan muuttaa tapaani toimia. Minulle liike on luontaista; paikalleen jääminen ahdistaa enemmän kuin muutos itsessään. Tämä on opettanut minulle sen, että sopeutumiskyvyssäni on suuri vahvuus. Pystyn omaksumaan uudet tavat nopeasti ja pystyn pitämään tiimin koossa myös epävarmuuden keskellä.

 

Mitä olen oppinut itsestäni ja miten ymmärrän oman paikkani organisaatiopsykologiassa

Olen oppinut itsestäni sen, että tiimi ei ole minulle vain paikka olla, vaan paikka, jossa minä muotoudun. Organisaatiopsykologia on antanut minulle kieltä asioille, joita olen tuntenut jo ennen teoriaa: oikeudenmukaisuuden tarve, avoimuus, ihmisten potentiaalin näkeminen ja psykologisen turvallisuuden vahvistaminen ovat olleet minussa aina, mutta nyt ymmärrän niiden merkityksen laajemmin. Olen oppinut näkemään, että vahvuuteni kuten energisyys, empatia ja rohkeus puhua ovat sitä voimakkaampia, mitä turvallisempi ympäristö on. Olen myös ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla aina äänessä tai päättämässä. Joissain tilanteissa tärkeintä on antaa tilaa muille ja olla turvallinen taustalla kulkeva tuki.

Tiimityö on minulle kuin pieni maailma, jossa näen itseni ehkä kirkkaammin kuin missään muualla. Olen siellä samaan aikaan vahva ja herkkä, idearikas ja syvästi kuunteleva. Kun kulttuuri tukee ihmisten kokonaisuutta, minä olen enemmän oma itseni. Kun kulttuuri on vääränlainen, minä supistun ja menetän osan siitä energiasta, joka minut tunnistettavaksi tekee.

Jos minun pitäisi tiivistää yksi lause tiimityöstä, sanoisin:
”Hyvä tiimityö ei ole sitä, että kaikki on helppoa tai ollaan aina samaa mieltä, vaan sitä, että jokainen tuo pöytään jotain oikeaa ja homma pidetään kasassa silti.”

Se lause sisältää sen, mitä olen oppinut: tiimi on paikka, jossa erilaisten ihmisten pitäisi voida elää rinnakkain, tulla kuulluiksi ja kasvattaa toisiaan, ei kaventaa.