Reflektoiva teksti 2026 Q2

Kuka minua ohjaa?

Kevät 2026 on ollut minulle kiireistä, ristiriitaista ja opettavaista aikaa. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Lähdin vetämään Student Power projektia, jonka toteutus lopulta epäonnistui, mutta se opetti minulle paljon itsestäni, johtamisesta ja paineen alla toimimisesta. Samalla aloitin Roopen kanssa Mattorundi-projektin, jossa yrittäjyys muuttui nopeasti konkreettiseksi tekemiseksi: asiakkaiden kohtaamiseksi, myynniksi, mainonnaksi, hinnoitteluksi ja palvelun toteuttamiseksi.

Tämän kaiken keskellä olen pysähtynyt kysymään itseltäni yhden tärkeän kysymyksen: kuka minua oikeastaan ohjaa? Minä vai muut?

Edellisessä reflektoivassa tekstissäni kirjoitin paljon toiminnasta ennen varmuutta. Silloin suurin oppini oli se, ettei itsevarmuus tule aina ennen tekemistä, vaan usein vasta tekemisen kautta. Q2:n aikana kysymys on kuitenkin syventynyt. Jos uskallan toimia, seuraava kysymys on: miksi toimin? Toiminko siksi, että jokin asia on minulle aidosti merkityksellinen, vai siksi, että pelkään häpeää, ulkopuolelle jäämistä tai muiden pettymystä?

Ensi silmäyksellä valintani tuntuivat selkeiltä. Halusin oppia johtamista, ja Student Power sopi aiheena omaan elämääni, koska liikunta ja hyvinvointi ovat minulle tärkeitä. Mattorundi taas oli mahdollisuus rakentaa oikeaa liiketoimintaa käytännössä. Kun katsoin asiaa syvemmin, huomasin kuitenkin, että päätöksiäni ei ohjannut pelkästään oma halu. Niitä ohjasivat myös häpeä, paine, hyväksynnän tarve ja pelko siitä, millaisena muut minut näkevät.

Tämän sprintin suurin oppi on ollut se, että kaikki omasta tahdosta tehdyiltä näyttävät päätökset eivät välttämättä ole täysin omasta tahdosta tehtyjä. Joskus ihminen toimii, koska hän haluaa aidosti jotakin. Joskus hän toimii, koska pelkää, mitä tapahtuu, jos hän ei toimi. Ulospäin nämä voivat näyttää samalta, mutta sisältäpäin ne tuntuvat hyvin erilaisilta.

Mattorundi-projekti laukaisi tämän heräämisen minussa vahvimmin. Projektin aikana olen käynyt kahdessa ääripäässä. Välillä olen kokenut, etten tee tätä oikeasti omasta halustani, vaan siksi, että koen ulkoista painetta onnistua, näyttää aktiiviselta ja olla hyödyllinen tiimilleni. Toisaalta olen kokenut hetkiä, joissa projekti on alkanut tuntua aidosti omalta. Juuri tämä ristiriita sai minut pohtimaan, mikä osa toiminnastani on omaa tahtoa ja mikä osa on reaktiota ympäristön odotuksiin.

Sama kysymys nousi esiin myös Student Powerin kohdalla. Olen miettinyt, miksi en saanut projektia kunnolla käyntiin pelkän sisäisen motivaation avulla. Tarvitsin sen, että kerroin tiimin edessä tekeväni projektin. Vasta sen jälkeen paine muuttui niin suureksi, että minun oli pakko toimia. Tähän liittyi vahvasti häpeän pelko: jos en etenisi, muut tietäisivät sen. Sama kaava näkyi myös Mattorundissa. Oma sisäinen motivaatio ei aluksi ollut se voima, joka sai minut liikkeelle, vaan ulkopuolinen velvollisuus ja suhde toiseen ihmiseen, tässä tapauksessa Roopeen.

Student Powerin epäonnistuminen teki tästä näkyvää. Projekti käynnistyi liian myöhään, tekeminen jäi hajanaiseksi, eikä kokonaisuus ehtinyt rakentua tarpeeksi vahvaksi ennen tapahtumaa. Kun lipunmyynti ei lähtenyt kunnolla liikkeelle ja aikataulu alkoi painaa päälle, jouduin katsomaan rehellisesti omaa toimintaani. Olin kyllä ottanut johtajan roolin, mutta en ollut saanut projektia käyntiin sillä selkeydellä, rytmillä ja pitkäjänteisyydellä, jota se olisi vaatinut. Tämä ei ollut mukava havainto, mutta se oli tärkeä. Epäonnistuminen näytti minulle, ettei pelkkä paine riitä johtamiseen. Paine voi saada ihmisen liikkeelle, mutta se ei yksin rakenna selkeää suuntaa, järjestelmällisyyttä tai pitkäjänteistä tekemistä.

Olen kuunnellut paljon psykiatri Alok Kanojiaa, joka tunnetaan myös nimellä Dr. K. Hänen ja Steven Bartlettin keskusteluissa käsitellään paljon sitä, kuinka ihmisen toimintaa voivat ohjata trauma, häpeä, addiktiot, yksinäisyys ja ulkoiset odotukset. Kanojian ajatukset auttoivat minua sanoittamaan omaa kokemustani siitä, miksi joskus tarvitsen ulkoisen paineen ennen kuin pystyn toimimaan (Kanojia, 2024b). Tunnistin itsessäni mallin, jossa tulevaisuutta ei rakenneta rauhallisesti ja pitkäjänteisesti, vaan liikkeelle lähdetään vasta silloin, kun tilanne alkaa tuntua pakottavalta.

Tämä ei tarkoita, että voisin tai haluaisin selittää kaikkea vain menneisyydellä tai traumoilla. En myöskään halua tehdä itsestäni uhria. Mutta ymmärrän paremmin, että ihmisen toiminta ei synny tyhjästä. Se rakentuu opituista kaavoista, kokemuksista ja siitä, millaisessa ympäristössä ihminen on oppinut toimimaan. Jos ihminen on tottunut siihen, että valintoja tuomitaan, mitätöidään tai kontrolloidaan, oman tahdon kuunteleminen voi tuntua vaikealta. Silloin muiden odotukset voivat alkaa tuntua turvallisemmilta kuin oma sisäinen suunta.

Tätä teemaa vahvistivat myös Kanojian ja Bartlettin keskustelut miesten kriisistä ja maskuliinisuudesta. Jaksossa “There is a crisis going on with men” käsitellään sitä, kuinka miehisyydestä on tullut monelle epäselvä ja ristiriitainen käsite. Yksi ääripää voi viestiä, ettei miehen kuulu näyttää tunteitaan, vaan hänen pitää vain kestää ja suorittaa. Toinen ääripää taas voi kyseenalaistaa koko miehisyyden tai naisellisuuden käsitteen. Näiden väliin jää helposti ihminen, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi olla tai mihin hänen pitäisi pyrkiä (Kanojia, 2024a).

Samaa teemaa käsittelevät myös Andrew Huberman ja Terry Real keskustelussaan terveestä maskuliinisuudesta. Heidän mukaansa pojat ja miehet elävät nykyään monien muuttuvien ja ristiriitaisten maskuliinisuutta koskevien viestien keskellä, mikä voi vaikuttaa sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin (Huberman, 2025). Tämä auttoi minua ymmärtämään, miksi ulkoisiin ohjeisiin takertuminen voi tehdä ihmisestä entistä eksyneemmän. Jos en opi kuuntelemaan omia sisäisiä tunteitani ja arvojani, toimintani voi muuttua vain muiden ihmisten sanoihin pukeutumiseksi.

Tunnistan saman ilmiön myös Proakatemialla. Tiimi ja koko akatemia luovat väistämättä omat standardinsa sille, mitä pidetään arvokkaana, tavoiteltavana ja menestyksekkäänä. Tämä ei ole pelkästään negatiivinen asia. Yhteisö voi nostaa ihmistä, haastaa kehittymään ja auttaa ylittämään omia rajoja. Samalla yhteisö voi kuitenkin synnyttää paineen siitä, että pitää näyttää aktiiviselta, yrittäjämäiseltä ja aikaansaavalta. Proakatemialla tämä näkyy esimerkiksi siinä, millaisia projekteja arvostetaan ja millainen tekeminen nähdään “oikeana” yrittäjyytenä.

Huomasin itsessäni halun saada enemmän arvoa tiimini silmissä. Tiimissä on usein puhuttu siitä, kuinka osa ihmisistä ei tee tarpeeksi ja kuinka olisi tärkeää, että porukka alkaisi jo oikeasti toimia. Kukaan ei halua kuulua siihen joukkoon, joka nähdään passiivisena. En minäkään. Pelko ulkopuolelle jäämisestä ja arvon menettämisestä vaikutti minuun enemmän kuin ensin halusin myöntää. Se sai minut liikkeelle, mutta samalla se herätti kysymyksen: teenkö asioita siksi, että ne ovat minulle merkityksellisiä, vai siksi, että haluan todistaa olevani tarpeeksi?

Tässä kohtaa tärkeäksi nousee turvallinen ympäristö. Jos ihminen on tottunut toimimaan ulkoisen paineen, häpeän tai selviytymisen kautta, hän tarvitsee ympäristön, jossa voi alkaa harjoitella toisenlaista tapaa olla. Minulle Proakatemian tiimi on ollut tässä ristiriitainen mutta tärkeä ympäristö. Se on luonut painetta, mutta se on myös tarjonnut turvallisen paikan harjoitella vastuuta, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä. Tämän lisäksi yksi tärkeä ystäväni, jonka olen löytänyt noin kaksi vuotta sitten, on ollut minulle suuri tuki. Hänestä on tullut minulle isoveljen kaltainen ihminen, joka on auttanut näkemään itseäni rehellisemmin ja rohkaissut kulkemaan omaan suuntaani.

Sama teema on näkynyt myös sosiaalisessa mediassa. Teen some-sisältöä ja podcastia, ja niiden kautta olen joutunut kohtaamaan oman ääneni eri tavalla. Kun aloitin somen, sain seuraajakuntaa tietyn aiheen ympärille. Sisältöni liittyi paljon kiintymyssuhteisiin, parisuhteisiin ja lempeään tapaan käsitellä ihmisen sisäistä maailmaa. Se oli osa minua, mutta ei koko minä. Aluksi oli luonnollista jatkaa siihen suuntaan, koska se toimi. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin huomata, että haluaisin puhua myös muista asioista: elämästä, kasvusta, filosofiasta, yhteiskunnasta, vaikeista kysymyksistä ja omista havainnoistani.

Tämä muutos pelotti minua. Pelkäsin menettäväni seuraajia, jos en enää vastaisi siihen kuvaan, jonka olin itse rakentanut ja jonka muut olivat minusta ehkä muodostaneet. Tässäkin näkyi ulkopuolistumisen pelko. Olin ensin saanut hyväksyntää tietyllä tavalla, ja sen jälkeen hyväksyntä alkoi ohjata sitä, mitä uskalsin sanoa.

Sarah Wynn-Williamsin kirja Careless People toi tähän pohdintaan laajemman näkökulman sosiaalisen median vallasta. Vaikka kirja käsittelee Facebookin sisäistä kulttuuria, vallankäyttöä ja teknologiayhtiön toimintaa, se sai minut pohtimaan myös omaa suhdettani someen. Sosiaalinen media ei ohjaa ihmistä vain teknisesti algoritmien kautta, vaan myös tunnetasolla. Näkyvyys, reaktiot ja seuraajien odotukset voivat alkaa määrittää sitä, mitä ihminen uskaltaa sanoa ja millaisena hän haluaa tulla nähdyksi (Wynn-Williams, 2025). Omalla kohdallani tämä näkyi siinä, että aloin miettiä liikaa, mitä yleisöni odottaa minulta, enkä tarpeeksi sitä, mitä minä oikeasti haluan sanoa.

Vaati tilanteen tunnistamista, rohkeutta ja ystävien tukea, jotta uskalsin alkaa irrottautua liian kapeasta roolista. Podcastin perustaminen oli tässä minulle tärkeä askel. Sen kautta olen päässyt tuomaan esiin laajemmin sitä, mistä oikeasti haluan puhua. Podcastissa en halua jäädä vain yhteen kapeaan lokeroon, vaan käsitellä ihmistä, kasvua, elämää, mieltä ja vaikeitakin kysymyksiä laajemmin. Se tuntuu enemmän omalta.

Tunteiden säätely on ollut tässä prosessissa keskeistä. Jos en ymmärrä, mitä tunnen, tunteet alkavat helposti ohjata toimintaani tavalla, jota en itse huomaa. Kanojian ja Bartlettin keskustelussa addiktiivista käyttäytymistä käsitellään usein vaikeiden tunteiden säätelyn näkökulmasta eikä pelkästään nautinnon hakemisena (Kanojia, 2024b). Tämä auttoi minua katsomaan omaa käyttäytymistäni vähemmän pelkkänä itsekurin puutteena ja enemmän kysymyksenä siitä, mitä tunnetta yritän milloinkin paeta.

Kun häpeä, ahdistus tai riittämättömyys nousee, ihminen voi yrittää paeta sitä monella tavalla. Omassa elämässäni tunnistan, että olen käyttänyt erilaisia keinoja vältelläkseni vaikeita tunteita. Niitä voivat olla esimerkiksi päihteet, pelaaminen, sarjat, somen selaaminen, uhkapelit, aikuisviihde tai turhat dopamiiniostokset. Näissä kaikissa yhteistä on se, että ne tarjoavat hetkellisen helpotuksen, mutta eivät ratkaise tunnetta, jota ihminen yrittää paeta.

Tämän ymmärtäminen on ollut minulle tärkeää, koska se siirtää huomion pois pelkästä itsekurista. Kyse ei ole aina siitä, että ihminen olisi laiska tai välinpitämätön. Joskus kyse on siitä, ettei hänellä ole vielä terveellistä tapaa kohdata ja käsitellä sitä, mitä sisällä tapahtuu. Jos tunteita ei osaa säädellä, ihminen alkaa helposti etsiä nopeita tapoja päästä niistä eroon. Silloin toiminta ei perustu vapaaseen valintaan, vaan yritykseen selviytyä omasta sisäisestä olosta.

Kevään aikana olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen puolen. Mattorundi alkoi vähitellen tuntua omalta. En tehnyt sitä enää vain siksi, että näyttäisin hyvältä tiimin silmissä tai saisin hyväksyntää, vaan siksi, että aloin oikeasti pitää siitä. Asiakkaiden kohtaaminen, ovelta ovelle kiertäminen, palvelun kehittäminen, konkreettinen työ ja ensimmäiset onnistumiset muuttivat suhdettani projektiin. Se oli tärkeä hetki, koska huomasin, että ulkoisesta paineesta alkanut tekeminen voi muuttua omaksi haluksi, jos sen äärelle pysähtyy tietoisesti.

Tässä kohtaa James Clearin Atomic Habits auttoi minua hahmottamaan muutosta käytännöllisemmin. Clearin mukaan pysyvä muutos ei synny vain suurista tavoitteista, vaan pienistä toistuvista teoista, jotka alkavat rakentaa uutta identiteettiä (Clear, 2018). Tämä sopii omaan kevääseeni hyvin. Jos haluan toimia enemmän omasta tahdostani, en voi vain päättää olevani sellainen ihminen. Minun täytyy rakentaa arkeen pieniä tapoja, joissa pysähdyn kysymään, miksi teen sitä mitä teen. Jokainen pieni päätös joko vahvistaa vanhaa toimintamallia tai rakentaa uutta.

Sama tapahtui somen ja podcastin kanssa. Kun uskalsin päästää irti liian kapeasta roolista, aloin kokea enemmän vapautta. En tarkoita, että olisin täysin vapaa muiden mielipiteistä. En ole. Mutta olen alkanut tunnistaa paremmin, milloin teen asioita hyväksynnän takia ja milloin siksi, että ne tuntuvat oikeasti merkityksellisiltä.

Yhteenvetona tämän sprintin tärkein oppi on ollut se, että alitajunta, häpeä ja opitut toimintamallit ohjaavat ihmistä paljon enemmän kuin usein haluamme myöntää. Moni päätös, joka näyttää tietoiselta, voikin nousta pelosta, paineesta tai tarpeesta tulla hyväksytyksi. Silti tämä ei tarkoita, että olisimme täysin näiden mallien vankeja. Kun pysähdymme tunnistamaan, mikä meitä ohjaa, voimme tehdä päätöksen uudelleen.

En voi aina valita ensimmäistä tunnetta, joka minussa herää. Voin kuitenkin valita, pysähdynkö sen äärelle vai annanko sen ohjata minua automaattisesti. Q2:n aikana olen oppinut, että oma tahto ei aina löydy heti. Joskus se täytyy kaivaa esiin häpeän, paineen, ulkoisten odotusten ja vanhojen selviytymismallien alta. Seuraava kasvun vaiheeni ei ole vain se, että uskallan toimia. Se on se, että opin yhä paremmin kysymään, miksi toimin ja kenen ääntä oikeasti seuraan.