Lause “girls mature faster” on ollut osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kuulin sen usein peruskouluaikana, yleensä tilanteissa, joissa puhuttiin käytöstavoista, koulumenestyksestä tai vastuullisuudesta. Tunnelma tämän sanonnan ympärillä ei ollut kehuva vaan enemmänkin toteamus, joskus jopa paine. Tytöiltä odotettiin, että he olisivat kypsempiä, rauhallisempia ja paremmin käyttäytyviä, kuin automaattisesti kehityksessä edellä.
Tämä ajatusmalli on muokannut monen lapsen ja nuoren käsitystä siitä, millainen “kuuluu olla”. Tyttöjen kohdalla se on tarkoittanut usein aikuismaisia käytöstapoja, vastuunkantoa ja tunneälyä jo varhain, kun taas pojilta on hyväksytty enemmän kokeilua, rajojen rikkomista ja impulsiivisuutta. Kuten Ylioppilaslehti (2021) tuo esiin, ajatus poikien hitaammasta aivojen kypsymisestä ei perustu yksiselitteiseen tieteelliseen näyttöön, vaan heijastaa ennen kaikkea kulttuurisia ja kasvatuksellisia odotuksia.
Aihe on minulle tärkeä, koska koen, että tästä ilmiöstä ei puhuta tarpeeksi. “Tytöt kypsyvät nopeammin” kuulostaa viattomalta sanonnalta, mutta sen taakse kätkeytyy paljon odotuksia, sukupuolirooleja ja hiljaista painetta. Se vaikuttaa siihen, miten lapset ja nuoret oppivat suhtautumaan itseensä sekä toisiinsa ja millaisia aikuisia heistä kasvaa.
Nykyään tämä ajatus herättää minussa lähinnä ärtymystä. Miksi tytöiltä odotetaan, että he käyttäytyvät aikuismaisesti ja vastuullisesti, kun taas poikien huonoa käytöstä saatetaan selitellä toteamalla, että “pojat on poikia”? Tämä kaksijakoinen ajattelu ylläpitää epätasapainoa ja syöttää alitajuisesti ajatusta siitä, että toisten on “kannettava enemmän” jo nuoresta iästä lähtien. En halua yleistää, mutta kirjoitan omista kokemuksistani ja siitä, miten olen itse tämän eron kohdannut ja sen vaikutuksia myöhemmin pohtinut.
Tämä ajatus on vaikuttanut myös siihen, miten näen omat vahvuuteni ja heikkouteni. Koen, että tunneäly on yksi suurimmista vahvuuksistani. Kyky lukea ihmisiä, huomata tunnelmia ja ymmärtää toisten tunteita on kehittynyt jo varhain. Toisaalta juuri tämä herkkyys ja vastuullisuus voivat joskus kääntyä taakaksi, jos niiden kautta alkaa mitata omaa arvoaan.
Lapsuus ja varhainen kasvu – odotukset ja vastuut
Lapsena minulta odotettiin paljon. Olin perheen esikoinen ja tytär: vastuullinen, huolehtiva ja omatoiminen. Opin jo varhain, että minun tehtäväni oli pitää asiat järjestyksessä ja olla esimerkki muille. Pikkuveljeni sai olla huoleton ilman moitteita, kun taas minulta odotettiin asioiden hoitamista, käytöstapoja ja itsenäisyyttä. Tällainen asetelma ei ollut kotonani mitenkään poikkeuksellinen, se vain “oli niin”, kuten monissa perheissä on totuttu ajattelemaan, että tytöt ovat luonnostaan tunnollisempia.
Koulussa sama kuvio toistui. Tytöiltä odotettiin rauhallisuutta ja huomaavaisuutta, kun taas pojille annettiin enemmän tilaa purkaa energiaa ja testata rajojaan. Muistan hyvin tilanteen, jossa pojat kiroilivat tunnilla ilman seuraamuksia, mutta kun minä hermostuneena lipsautin yhden kirosanan samalla tunnilla, sain wilma-merkinnän ja torut. Tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta, joka jäi mieleeni konkreettisena esimerkkinä siitä, miten eri tavalla sukupuolilta odotettiin käytöstä.
Pulkkinen ym. (2023) kuvaavat, että kehityserot tyttöjen ja poikien välillä johtuvat paitsi biologiasta myös sosiaalisista odotuksista. Ympäristö ohjaa vahvasti sitä, miten lapsi “oppii” olemaan kypsä. Minun kohdallani nämä odotukset näkyivät jo varhain: opin tarkkailemaan muita, huolehtimaan ja pitämään tilanteet hallinnassa. Opin myös nopeasti lukemaan, milloin aikuiset olivat tyytyväisiä ja milloin en täyttänyt heidän odotuksiaan.
Suhteeni aikuisauktoriteetteihin on juurtunut syvälle. Kannoin ja kannan edelleen valtavaa vastuuta siitä, että täytän odotukset ja “toimin oikein”. Pettymyksen tuottaminen aikuiselle tai nykyään esimiehelle, tiimikaverille tai ohjaajalle on tunne, jota olen aina pelännyt. Vuonna 2024 kävin aktiivisesti terapiassa ja muistan elävästi yhden tilanteen, jossa olin jättänyt tekemättä tavoitteita, joita olimme edellisellä kerralla asettaneet. Häpesin niin paljon, etten melkein uskaltanut mennä paikalle. Kun lopulta menin, kerroin terapeutille häpeästäni ja siitä, miten pelkäsin hänen pettyvän minuun. Tämä kokemus teki näkyväksi sen, kuinka syvällä minussa elää ajatus siitä, että hyväksynnän saaminen on sidoksissa suorituksiin ja vastuullisuuteen.
Nämä lapsuudessa opitut roolit näkyvät myös tänä päivänä opinnoissa ja työpaikalla. Otan helposti vastuuta, huomaan muiden mielialat ja pyrin sovittamaan tilanteita usein ennen kuin kukaan ehtii pyytää. Se on vahvuus, joka tekee minusta luotettavan ja empaattisen tiimiläisen, mutta toisinaan myös kuormittavaa. Olen tietoisesti yrittänyt opetella päästämään irti siitä, että minun täytyy “pitää kaikki kasassa”. Se ei ole helppoa, mutta pikkuhiljaa opin, että myös haavoittuvuus ja epävarmuus voivat olla osa voimaa.
Aikuistumisen paine
Peruskoulussa huomasin ensimmäistä kertaa, että tytöiltä odotetaan enemmän. Jos pojat eivät saaneet tehtäviä valmiiksi, sitä ei pidetty vakavana. Jos taas minä unohdin jotain, se huomattiin heti. Opin nopeasti, että jos en hoida asioita, kukaan muukaan ei tee niin. Näistä pienistä arjen havainnoista rakentui vähitellen sisäinen tarve olla aina vastuullinen, sellainen, joka pitää asiat hallussa, vaikka se tarkoittaisi oman jaksamisen venyttämistä äärirajoille.
Tämä ajatus seurasi minua aikuisuuteen ja tiimityöhön asti. Tiimiyrityksessäni Valajassa huomaan edelleen ottavani helposti hoivaajan roolia, pidän huolta ilmapiiristä, annan lempinimiä, kysyn mitä muille kuuluu ja muistutan palautumisesta. Se on vahvuus, mutta toisinaan myös kuormittavaa. Olen usein se, joka aistii ilmapiirin pienetkin muutokset ja yrittää korjata ne ennen kuin ne kasvavat suuremmiksi. Tällainen “emotionaalinen johtajuus” ei aina näy ulospäin, mutta se kuluttaa paljon energiaa.
Kun huomaan ottavani taas vastuunkantajan tai “aikuisen” roolin, vaikka en haluaisi, se alkaa ahdistaa. Tunnistan tilanteen ja haluaisin siitä pakoon, koska yhdistän sen automaattisesti kuormittumiseen. Silloin keho reagoi ensimmäisenä. Hengitys muuttuu pinnalliseksi, keskittymiskyky heikkenee ja mieli alkaa hakea ulospääsyä tilanteesta. Ylikuormituksen hetkillä minulle tyypillistä on vetäytyminen: hiljennyn, vaikka sisällä myllertää.
On ollut myös hetkiä, jolloin olen tietoisesti päättänyt olla tekemättä kaikkea. Se tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja pelottavalta. Vapaalta, koska en kanna koko kuormaa yksin, mutta pelottavalta, koska sisällä herää vanha pelko siitä, että jos en kanna, joku pettyy. Tällaiset hetket ovat kuitenkin opettaneet minulle, että vastuu ei katoa, vaikka sen jakaa.
Valajassa roolini hoivaajana on ollut pitkään enemmän “hiljaista työtä” kuin näkyvää. Teen sitä luonnostaan, ilman että kukaan sitä pyytää. Kuitenkin olen saanut siitä myös palautetta, useimmiten kiitosta siitä, että luon turvallisen ja lämpimän ilmapiirin, jossa muilla on helpompi olla oma itsensä.
Olen pikkuhiljaa opetellut luottamaan siihen, että muutkin osaavat hoitaa asiat omalla tavallaan, vaikka se tapa olisi erilainen kuin oma. Tämä on ollut vaikea mutta vapauttava oppi. Kun annan muille tilaa, huomaan samalla antavani sitä myös itselleni. Olen alkanut ymmärtää, että johtajuus ei aina tarkoita kantamista, vaan myös irti päästämistä.
Pulkkisen ym. (2023) mukaan nuoruudessa opitut toimintamallit heijastuvat aikuisuuden sosiaalisiin rooleihin: varhain omaksuttu vastuunotto voi kehittyä vahvaksi kompetenssiksi, mutta samalla se voi tehdä yksilöstä ylikuormittuvan. Tunnistan tämän itsessäni. Olen tehokas ja luotettava, mutta välillä kaipaan lupaa olla vähemmän valmis, lupaa olla keskeneräinen ilman pelkoa siitä, että joku pettyy.
Kypsyys ja tunne-elämä – etu vai taakka?
On totta, että nopeampi “kypsyminen” on tuonut myös paljon hyvää. Olen empaattinen, kuuntelen ja ymmärrän muita helposti. Opin nuorena ottamaan vastuuta ja kehittämään itseymmärrystäni, mikä on auttanut minua sekä opinnoissa että työelämässä. Tunneäly on ehdottomasti yksi vahvuuksistani. Osaan lukea tilanteita ja aistia, milloin joku tarvitsee tukea, vaikka sitä ei sanottaisi ääneen. Tiimitilanteissa se näkyy kykynä rauhoittaa tunnelmaa ja pitää kokonaisuus kasassa, mikä on usein arvokasta.
Mutta kolikolla on toinen puoli. Koen, että menetetty lapsuuden huolettomuus ja leikkisyys ovat asioita, joita yritän nyt aikuisena löytää uudelleen. Kun on tottunut siihen, että on aina se “järkevä” ja “vastuullinen”, on vaikeaa antaa itselleen lupa olla keskeneräinen tai rikki. Silloin kun yritän rentoutua tai päästää irti, mieli alkaa herkästi etsiä jotain uutta tekemistä tai pientä kaaosta ympärilleen, ikään kuin rauhallisuus tuntuisi liian pysähtyneeltä.
Olen huomannut, että minun suhteeni elämänhallintaan on vähän paradoksaalinen. En kaipaa täydellistä järjestystä, vaan ennemmin hallittua kaaosta. Tarvitsen pientä liikettä, vaihtelua ja virikkeitä, jotta tunnen eläväni. Kaipaan kokemuksia keveydestä ja spontaaniudesta, ja ehkä juuri siksi en edes yritä pitää kaikkea tiukasti järjestyksessä. Hallittu kaaos on oma tapani pitää kiinni elämänilosta, siitä pienestä vapauden tunteesta, joka muistuttaa, ettei minun tarvitse olla aina rationaalinen tai “aikuinen”.
MLL:n (n.d.) mukaan nuoruus on aikaa, jolloin identiteetti kehittyy ja tunne-elämä syvenee – mutta kehitys etenee yksilöllisesti, eikä sukupuoli yksin määritä kypsyyttä. Tämä resonoi minussa syvästi. Ehkä en ollut “luontaisesti” kypsempi, vaan kasvuympäristö teki minusta sellaisen. Ja vaikka se on muovannut minusta vastuullisen ja empaattisen aikuisen, se on myös jättänyt sisälleni sen pienen tytön, joka edelleen etsii tilaa olla kevyt ja vapaa.
Nykyään ajattelen, että todellinen kypsyys ei tarkoita täydellisyyttä tai hallintaa vaan sitä, että uskaltaa kohdata itsensä myös silloin, kun ei jaksa. Kypsyys on ehkä juuri sitä, että pystyy näkemään oman keskeneräisyytensä lempeästi.
Sukupuoliroolit ja ympäristön vaikutus
Uskon, että tytöiltä odotetaan aikuisuutta aikaisemmin, koska yhteiskunta kasvattaa heidät sellaiseen rooliin. Se ei ole vain biologinen ilmiö, vaan kulttuurinen. Jo lapsuudesta asti tytöille opetetaan huomaavaisuutta, vastuunkantoa ja empatiaa, kun taas pojille annetaan enemmän vapauksia kokeilla ja olla keskeneräisiä. Kuten Ylioppilaslehti (2021) tuo esiin, väite poikien hitaammasta aivojen kypsymisestä ei ole tieteellisesti perusteltu, vaan kyse on pitkälti odotuksista ja kasvatuksesta. Nämä odotukset ohjaavat käyttäytymistä jo varhain, ja lopulta niistä tulee sisäisiä rooleja, joita kannamme aikuisuuteen asti.
Olen huomannut, että tämä näkyy yhä selvästi tiimityössä ja projekteissa. Naiset kantavat usein niin sanottua “näkymätöntä vastuuta”. Naiset huomioivat ilmapiirin, sovittelevat ristiriitoja ja pitävät huolta kokonaisuudesta, kun taas miehet keskittyvät konkreettisempiin tehtäviin. Näitä rooleja ei aina tiedosteta, mutta ne toistuvat helposti aivan kuin ne olisivat osa jonkinlaista hiljaista sopimusta, jota kukaan ei koskaan lausunut ääneen. Itse huomaan toimivani usein siinä välimaastossa. Pidän huolta tunnelmasta ja yhteydestä, mutta myös siitä, että asiat etenevät. Välillä se tuntuu tasapainoilulta kahden maailman välillä.
Olen miettinyt, miten tiimit voisivat tietoisesti purkaa näitä sukupuolittuneita oletuksia. Ehkä ensimmäinen askel on tunnistaa, että ne ylipäätään ovat olemassa. Kypsyys ja tunneäly eivät ole “naisten ominaisuuksia”, vaan inhimillisiä taitoja, jotka jokainen voi kehittää. Samoin analyyttisyys, päätöksenteko ja rationaalisuus eivät kuulu vain miehille. Jos jokainen tiimin jäsen saisi kasvaa omalla tavallaan ilman sukupuolen luomia rajoja, tiimit olisivat varmasti monipuolisempia ja aidosti tasapainoisempia.
Itse haluan olla mukana luomassa sellaista työ- ja oppimisympäristöä, jossa tunneäly ja tehokkuus nähdään samanarvoisina kykyinä ja joissa sekä miehet että naiset voivat olla empaattisia, johtavia, keskeneräisiä ja rohkeita ilman, että heitä arvioidaan sukupuolensa kautta.
Uskon, että tytöiltä odotetaan aikuisuutta aikaisemmin, koska yhteiskunta kasvattaa heidät sellaiseen rooliin. Se ei ole vain biologinen ilmiö, vaan kulttuurinen.
Nykyhetki – mitä olen oppinut
Tänä päivänä näen itseni eri tavalla kuin nuorempana. Se “kypsä tyttö” minussa on edelleen olemassa. Se osa, joka haluaa pitää asiat hallinnassa ja huolehtia muista, mutta yritän tietoisesti antaa myös tilaa keskeneräisyydelle. Olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla kaikessa valmis tai täydellinen, jotta voisin olla arvokas osa tiimiä.
Olen oppinut, että tiimissä vastuun voi ja pitää jakaa. Enää en kanna kaikkea yksin, vaan luotan siihen, että muut osaavat ja haluavat ottaa vastuuta omalla tavallaan. Tämä on ollut suuri muutos ajattelussani. Valajassa olen huomannut, että parhaat tulokset syntyvät silloin, kun kukaan ei yritä olla “täydellinen” tai “valmis”, vaan jokainen uskaltaa olla oma itsensä, myös epävarmana.
Aikuistuminen ei tarkoita, että pitäisi olla vakava tai valmis. Ehkä todellinen kypsyys onkin sitä, että uskaltaa olla inhimillinen ja välillä rikki. Olen alkanut nähdä sen, ettei kypsyys ole jotain, jonka saavuttaa kerran ja pysyvästi, vaan se elää ja muuttuu elämän mukana.
Tänä päivänä haluan kasvaa lempeämmäksi itseäni kohtaan. Haluan uskaltaa ottaa kevyemmin, nauraa enemmän ja antaa itselleni luvan levätä. Olen huomannut, että todellinen vahvuus ei löydy suorittamisesta vaan tasapainosta. Kun pidän huolta itsestäni, pystyn myös olemaan parempi tiimikaveri, ystävä ja tuleva ammattilainen.
Loppupohdinta – onko “girls mature faster” totuus vai odotus?
Lopulta uskon, että väite “girls mature faster” on enemmän kulttuurinen kuin biologinen. Se on odotus, joka asettaa tytöille liikaa vastuuta ja pojille liian vähän. Jos tätä ajattelua ei kyseenalaisteta, se jatkaa sukupuolten välistä epätasapainoa ja vahvistaa vanhoja rooleja.
Työelämässä ja tiimiyrittäjyydessä meidän pitäisi jakaa sekä näkyvä että näkymätön vastuu tasaisemmin. Kypsyys ei ole sukupuolikysymys. Se on elämänkokemuksen, oppimisen ja empatian tulosta.
Itse haluan tulevaisuudessa rohkaista muita siihen, että keskeneräisyys on osa kasvua. Ei tarvitse olla “kypsä” ollakseen arvokas.
