Epätoivon laaksosta informoituun optimismiin – Reflektio startupin oppimiskäyrästä

Johdanto: Dunning–Kruger-teoria

Onko startup-yrittäjän päätön itsevarmuus yrittäjän tärkein pääoma vai suurin riskitekijä? Kysymys paljastaa aloittelevan yrittäjyyden keskeisen paradoksin. Ilman syvää uskoa omaan visioon harva olisi valmis ottamaan ne taloudelliset, ammatilliset ja henkilökohtaiset riskit, joita yrityksen perustaminen edellyttää. Samanaikaisesti juuri kyseinen itsevarmuus voi sumentaa harkintakykyä ja estää näkemästä oman osaamisen, tiimin tai markkinan todellisia rajoitteita.

Viime aikoina olen ymmärtänyt, ettei oppiminen ja itsevarmuus kehity lineaarisesti, vaan pikemminkin sykleittäin. Opimme pajassa alkuvuonna Dunning–Kruger-efektistä. Teorian mukaan ihmisillä on taipumus yliarvioida osaamisensa silloin, kun heidän todellinen tietotasonsa on vielä rajallinen (Dunning & Kruger, 1999). Syynä tähän on metakognitiivinen puute: jos ei vielä ymmärrä ilmiön kokonaisuutta, ei myöskään kykene realistisesti arvioimaan omaa osaamistaan suhteessa siihen.

Ilmiö kuvataan usein käyränä, jossa oppimisen alkuvaiheessa itsevarmuus nousee nopeasti korkealle. Vaihetta kutsutaan epävirallisesti “tyhmyyden huipuksi” (Mount Stupid). Tällöin varmuus perustuu enemmän tietämättömyyteen kuin syvälliseen ymmärrykseen. Kun osaaminen syvenee ja kokonaisuus alkaa hahmottua, itsevarmuus puolestaan laskee. Tätä vaihetta kutsutaan epätoivon laaksoksi: pisteeksi, jossa lisääntynyt ymmärrys paljastaa omat puutteet, keskeneräisyyden ja markkinan monimutkaisuuden (Dunning & Kruger, 1999).

Moni osuuskuntamme projekteista, mukaan lukien oma projektini Elda, on juuri tässä siirtymässä. Olemme päässeet alun tietämättömästä optimismista eteenpäin ja alamme hiljalleen ymmärtää, mitä oikeasti olemme tekemässä. Samalla alkuvaiheen varmuus on muuttunut realistisemmaksi epävarmuudeksi. Se ei onneksi tarkoita taantumista, vaan siirtymää kohti syvempää ymmärrystä. Reflektoivassa tekstissäni pyrin oppimaan, kuinka tiimiä voidaan tietoisesti johtaa epätoivon laaksosta kohti Dunning–Kruger-ilmiön myöhempiä vaiheita, joissa itsevarmuus ei enää perustu oletuksiin, vaan kokemukseen, oppimiseen ja realistiseen itsearviointiin. Näitä vaiheita kuvataan usein niin sanottuna valaistumisen rinteeksi ja asiantuntijuuden tasanteeksi. Itselleni helpoiten ymmärrettävissä on kiteytys siitä, kuinka suunnata epätietoisesta optimistista kohti informoitua pessimismiä ja yli tästä kohti informoitua optimismia.

Epävarmuuden tiedostaminen

Oma epävarmuus ja tietämättömyyden tuska ovat väistämättä läsnä ensimmäistä yritystä perustaessa. Mielestäni on erittäin tärkeää hyväksyä tilanne ja sanoittaa se myös ääneen. Kävimme helmikuun alussa Eldan perustajatiimin kanssa dialogia epävarmuudesta ja sen herättämistä tunteista, joita kaikki kollektiivisesti koemme. Ymmärsimme olevamme informoidun pessimismin vaiheessa, jossa tiedostamme rajalliset resurssimme ja osaamisemme.

Merkittävä tekijä etenemiselle on asenne. Vaivummeko epätoivoon ja ajattelemme, ettei kukaan muukaan ole aiemmin tässä onnistunut, vai lähdemmekö sisukkaasti ratkomaan haasteita ja suhtaudummeko uteliaisuudella tuleviin oppeihin?

Onnekseni voin todeta, että tiimimme on omaksunut kasvun ajattelutavan. Toimintaani ja johtamistani ohjaa vahvasti Dweckin (2006) esittelemä growth mindset -teoria, jota hän käsittelee teoksessaan Mindset: The New Psychology of Success. Teorian ytimessä on ajatus siitä, että kyvykkyys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan kehittyy oppimisen, palautteen ja pitkäjänteisen harjoittelun kautta. Tämä näkökulma on auttanut suhtautumaan myös haasteisiin ja epävarmuuteen osana luonnollista kehitysprosessia, ei merkkinä riittämättömyydestä.

Käytäntöön johtaminen

Kasvun ajattelutapa ei kuitenkaan riitä, jos se jää pelkäksi asenteelliseksi toteamukseksi. Epätoivon laaksosta siirtyminen edellyttää konkreettisia toimintatapoja, jotka tukevat oppimista ja realistista itsearviointia. Eldan kohdalla tämä on tarkoittanut erityisesti kolmea asiaa: oletusten systemaattista testaamista, palautteen aktiivista hakemista sekä strategista ajattelua.

Ensinnäkin olemme pyrkineet siirtämään keskustelun pois kysymyksestä “toimiiko idea?” kohti kysymystä “mitä meidän täytyy oppia seuraavaksi?”. Tämä ajattelutavan muutos on ollut keskeinen siirtymävaihe. Sen sijaan, että epävarmuus nähtäisiin uhkana identiteetille tai todisteena epäonnistumisesta, se on tulkittu merkkinä siitä, että olemme siirtyneet pintatasolta syvempään ymmärrykseen.

Toiseksi olemme tietoisesti normalisoineet keskeneräisyyden. Kun epävarmuus sanoitetaan ääneen, siitä tulee yhteinen ilmiö eikä yksilöllinen kokemus. Tämä on lisännyt psykologista turvallisuutta tiimissä ja mahdollistanut rehellisemmän keskustelun. Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan ilmapiiriä, jossa tiimin jäsenet uskaltavat tuoda esiin keskeneräisiä ajatuksia, virheitä, epävarmuutta ja eriäviä näkemyksiä ilman pelkoa nolostumisesta tai pätevyyden kyseenalaistamisesta. Psykologisesti turvallisessa tiimissä epävarmuus ei näyttäydy heikkoutena, vaan oppimisen lähtökohtana.

Kolmanneksi olemme alkaneet nähdä epätoivon laakson strategisena siirtymävaiheena. Se pakottaa tarkentamaan fokusta, priorisoimaan rajalliset resurssit ja rakentamaan päätöksentekoa realistisemmalle pohjalle. Ennen kaikkea se pakottaa pysähtymään nykyhetkeen, miettimään mitä ollaan tekemässä, mitä ollaan tehty ja mitä halutaan saada aikaan. Ilkka Kaikuvuo oli vierailulla Draivin luona helmikuussa. Ilkka puhui myös epätoivon laaksosta ja etenkin yksi lause painui mieleeni. Ilkka kertoi, että sijoittaa lähtökohtaisesti vain startuppeihin, jotka ovat jo päässeet yli ensimmäisestä epätoivon laaksosta. Ilkan sanat särähtivät korvaani, sillä hän totesi epätoivon laakson olevan vain normaali, välttämätön vaihe startupin elinkaarta. Se sai minut näkemään epätoivon laakson positiivisessa valossa. Näin tarkasteltuna eteneminen kohti Dunning–Kruger -käyrän myöhempiä vaiheita ei tarkoita itsevarmuuden palauttamista alkuperäiselle tasolle, vaan uudelleen ajattelemista ja tietoisuuden kasvattamista informoituun optimismiin.

Helmikuussa perehdyimme myös Mansikan (2025) teokseen Voittava joukkue. Mansikka korostaa, että menestyvät tiimit eivät ole niitä, jotka välttävät vaikeita vaiheita, vaan niitä, jotka kykenevät toimimaan rakentavasti paineen ja epävarmuuden keskellä. Myös Mansikan kirja on ohjannut ajatteluamme huomattavasti eteenpäin.

Yhteenveto

Reflektoivan prosessin aikana olen oivaltanut, että epätoivon laakso ei ole poikkeama startupin kehityksessä, vaan sen keskeinen kasvuvaihe. Dunningin ja Krugerin (1999) kuvaama itsearvioinnin vinouma auttaa ymmärtämään, miksi alkuvaiheen itsevarmuus väistyy syvemmän ymmärryksen tieltä. Dweckin (2006) growth mindset -ajattelu puolestaan tarjoaa keinon suhtautua tähän siirtymään rakentavasti. Mansikan (2025) näkökulma voittavaan joukkueeseen korostaa, että ratkaisevaa ei ole vaikeuksien puuttuminen, vaan tiimin kyky toimia niiden keskellä.
Epätoivon laaksosta ei siis nousta palaamalla alkuvaiheen sokeaan optimismiin, vaan rakentamalla informoitua optimismia.

Tämä tarkoittaa kykyä toimia epävarmuudessa, hyväksyä keskeneräisyys ja jatkaa oppimista systemaattisesti. Startupin todellinen kasvu ei tapahdu itsevarmuuden huipulla, vaan siinä vaiheessa, kun tiimi oppii toimimaan epävarmuuden, reflektiivisen ajattelun ja jatkuvan kehittämisen varassa.